Harmaahapsinen sielunpeili

Ajan autolla parkkipaikalle. Olenhan varmasti maininnut lyhyestä pinnastani, ainakin mitä tulee autoiluun. Sopivan parkkipaikan edessä pööpöili Postin auto. No eihän sitä hermot kestäneet ja ennen kuin ehdin edes ajatella, huomasin viittomani käsimerkkejä. Niitä, joilla on se tietty merkitys.

Sain auton parkkiin ja menin sisälle postiin. Postiauton kuski tuli sisälle ja katsoi minua kummastellen. Samalla minua ärsytti, mutta toisaalta hävetti. Miksi pitää aina olla niin äkkipikainen. Katsoin miestä uudelleen, maantienharmaan värinen parta, reilusti keski-ikäinen. Hän näytti vähän isältä. Mitä enemmän häntä katsoin, sitä enemmän hän muistutti isää.

Silloin sen tajusin, en enää koskaan kiukuttele isälle. En enää koskaan voi sanoa isälle, että hei oot paskapää. Enää koskaan isä ei sano, että no hei ite oot paskapää, paskapää.

Keskustelu isän kanssa ei kuitenkaan lopu, eikä koskaan tule loppumaan. Jokaisella on varmasti elämässä se yksi ihminen, jonka vastaukset ja reaktiot tietää vähän jo kuin ennalta. Itse mietin nyt moneen tilanteeseen, että mitä isä tähän sanoisi ja mitä isä tekisi. Meidän dialogimme ei koskaan lopu, vaan se on jopa vahvistunut. Mietin paljon, että jos isä näkee minut, olisiko hän ylpeä minusta. Nyt en voi piilotella isältä. Isä ohjaa minua jatkuvasti. Kotonani on kehystetty kuva isästä, isä suojelee kotianikin. Harva sulhasehdokas viitsii kuvan nähtyään enää pitää yhteyttä, jos on olleet vain pahat mielessä. Isäni kuvan näkeminen saa heidät tiedostamaan, että olen jonkun tytär, olen oikeasti ihminen, kovia kokenut ihminen ja minulla ei kannata leikkiä pelejä.

Ja tiedän sen, että isäni suojelee minua. Isän läsnäolo ei ole kadonnut, isän sielu on kasvanut omaani ja sitä ei ikinä saa minusta pois. Isä on vesi ja multa, joka minut on kasvattanut.

Huomaan, että olen viisastunut hetkessä. Olen kasvanut, olen aikuistunut. Se johtuu paljon nimenomaan siitä, että keskusteluyhteys isääni on vain voimistunut. Nyt minun ei tarvitse soittaa tai odottaa näkemistä, että saan isän mielipiteen asioihin. Nyt katson vain sieluuni ja vastaus löytyy sieltä, sieltä ja sydämestä.

Lähetän isälle myös toiveita. Suurin toive on viedä minut rakkauden luokse. On surullista tajuta, että olen 28-vuotias ja koskaan en ole aitoa rakkautta kokenut. Se, mitä luulin rakkaudeksi, olikin vain julmaa ihmispeliä. Isä tietää, että hänen tyttönsä ansaitsee suuren rakkauden ja toivon isältä, että hän johdattaisi minut sen luokse. Todella toivon, että vihdoinkin näiden elämänkokemuksien jälkeen lehteni kääntyisi. Uusi luku alkaisi ja saisin vihdoin olla taas onnellinen.

Etsin isää jokaisesta ihmisestä jonka tapaan. Etsin viisautta, sielun kauneutta ja lämpöä. Vaikka isä oli harvinainen, tiedän, että vielä hänet tapaan jossain muodossa ja silloin, silloin olen taas kokonainen.

Isä, tuo harmaahapsinen sielunpeilini.

Netflix sarjasuositus: Koukussa ruokaan

Liittyen edelliseen postaukseeni, suosittelen ehdottomasti katsomaan Netflixistä sarjan, Koukussa ruokaan. Sarja kertoo kourallisesta ihmisiä, jotka ovat erilaisten syömishäiriöiden takia hakeutuneet hoitoon. Sarja suhtautuu syömishäiriöön kuin addiktioon, sairauteen. Sarja avaa siinä esiintyvien ihmisten erilaisia taustoja sekä avaa syitä syömishäiriön alkamiselle.

Sarja on aika ajoin hyvinkin jenkkityyliin tehty, eikä dramatiikalta ole säästytty. Kuitenkin sarjan tulokärki on niin loistokkaasti tehty, että pieni lisädraama ei ainakaan itseäni haittaa. Nimenomaan näen hyvänä, että kerrankin muun muassa myös ahmimishäiriöön suhtaudutaan samanlaisella vakavuudella kuin anoreksiaan tai bulimiaan.

Kaikki nämä sairaudet ovat oireita jostain. Ihmisellä harvoin vain on jokin syömishäiriö tai ylipäätään jokin addiktio tai häiriö käyttäytymisessä, ilman sen suurempaa syytä. Sarja ei kuitenkaan mene minkään tekosyyn taakse, vaan päinvastoin avaa syyt, jotta syömishäiriö voitettaisiin, jotta ihminen parantuisi.

 

Sarjassa on monia äärettömän hyviä pointteja ja suosittelen oikeastaan ketä tahansa katsomaan sen, oli itsellä syömishäiriötaustaa tai ei. Kaikki, mikä saa meidät ymmärtämään toisiamme ja maailmaa himpun verran enemmän, on aina hyvästä. Ja uskon, että tämä sarja avaa monen silmät. Joko siihen, että sairaalloisen ylipainoinen, tai muuten syömishäiriöinen ihminen alkaa itse avata silmiä omalle tilanteelleen tai ihan, että ihmiset ymmärtäisivät vihdoin sen, että addiktio on sairaus. Kukaan meistä ei halua tuhota terveyttään, kukaan meistä ei saisi joutua pilkan tai tuomitsemisen kohteeksi. Itse entisenä ylipainoisena ihmisenä tiedän, kuinka paljon yhteiskunta ja ihmiset väheksyvät ylipainoisia ihmisiä Toki, ei saa yleistää ja kaikki kokevat asiat omalla tavallaan ja elävät oman uniikin elämänsä. Ei voi siis yleistää, että jokainen ylipainoinen kokee syrjintää, tietenkään. Mutta tiedän itse tasan tarkkaan miltä tuntuu, kun ihmiset arvostelevat sinua täysin sinun ulkokuoresi takia. Ja se ilkeily ja tuomitseminen ei todellakaan saanut minua laihduttamaan, päinvastoin.

Ihmiselle elintärkeä asia on autonomia, se että hän kokee itse olevansa vetovastuussa elämästään. Se, että hän itse päättää elämästään. Voin vannoa, että kukaan ei tee pysyviä elämäntapamuutoksia sen takia, että joku muu haluaa niin, tai koska joku sanoi hänelle ilkeästi. Kaikki suuret muutokset lähtevät aina ihmisestä itsestään. Ilkeät sanat eivät korjaa ihmisten tunnelukkoja vaan päinvastoin, saavat ihmisen helposti vain vielä syvemmälle suohon.

Edellinen tekstini Erilaiset addiktiot ja tunnelukot.