Erilaisuus? Hyvä vai huono asia?

Olen kokenut nuoresta asti, että olen erilainen. En korostaakseni itseäni, en ollakseni uhri. Olen vain kokenut niin.

Siinä missä muilla lapsilla oli paljon ystäviä ja he rakastivat leikkiä yhdessä, minulle se oli suorastaan piinaavaa. Lapsena minulla oli aina vain yksi ystävä kerrallaan, mutta siihen yhteen ystävään kiinnyin äärimmäisen lujasti.

Edelleen sama teema on jatkunut, minulla ei ola laajaa ystäväpiiriä, vaan kourallinen ystäviä, jotka merkitsevät minulle äärimmäisen paljon. Rakastan sitä tunnetta, että saan olla toisen seurassa täysin oma itsesi. Pahin tunne toisen ihmisen kanssa kommunikoimisessa on tunne siitä, että sinua tuomitaan tai pidetään huonolla tavalla erikoisena.

Ida Alanen Photography

Olen erikoinen, ilmeisesti. Sitä on sanottu minulle aina. Aina kun avaan suuni, se herättää ihmisissä reaktioita. Huomaan, että silitän montaa ihmistä vastakarvaan. Olen monesti joutunut huomaamaan sen, että minusta ei pidetä. Tai ainakaan siitä ensivaikutelmasta, jonka minusta saa.

Mutta kun minussa on monta kerrosta, meissä kaikissa on.

Olen ihmisenä hyvin määrittelemätön, olen kasa paradokseja. Ensivaikutelma minusta voi olla koppava ja varautunut, mutta se ei poissulje sitä, että sisimmissäni olen empaattinen ja äärimmäisen avoin ihminen.

Ymmärrän muita ihmisiä äärettömän hyvin, heidän tunteitaan, heidän motiivejaan. Vaikka olen välillä jopa turhan suorasanainen ja omaan vahvoja mielipiteitä, todellisuudella koen, että en ole kukaan tuomitsemaan ketään. Fakta on, että meillä jokaisella on omat mielipiteemme asioista, mustina ja valkoisina tai harmaan eri sävyinä. Mutta jokaisella sellaisia on. Jostain syystä omat mielipiteeni aiheuttavat älyttömän suuren reaktion ihmisissä. Olen rehellinen, mutta en ilkeä. En ikinä halua ilman syytä olla toiselle ihmiselle ilkeä. Siksi hämmästyn kerta toisensa jälkeen, kun huomaan ihmisten reaktion minuun.

Erilaisuuden pitäisi olla rikkaus. Silloin kun käytöksellään, sanoillaan tai olemuksellaan ei satuta ketään. Minusta sanotaan jatkuvasti, että tarvitsen terapiaa ja minun pitäisi mennä hoitoon. Miksi? Koska en ole samanlainen kuin sinä? Koska olen erilainen.

Ja kun sanon olevani erilainen, se koetaan itsensä korostamisena.

Olen luova ihminen. Vihaan sääntöjä ja sitä, että asiat pitäisi periaatesyistä tehdä aina kuten ennenkin. Tykkään rikkoa rajoja ja tehdä asioita ihan eri tavalla kuin kukaan muu. Tykkään näyttää tunteeni, tykkään olla ääriviivojen ulkopuolella. Tykkään hämmentää ja olla äärimmäisen rehellinen. Tykkään nähdä asioissa enemmän kuin mustaa ja valkoista. Tykkään outoilla. Tykkään itkeä, tykkään nauraa. En halua tehdä 8-16 työtä. Mutta se ei tarkoita, että tuomitsisin ihmisiä, jotka sellaista työtä tekevät. Haluan muutakin kuin beigeä. Haluan muutakin kuin maustamatonta kaurapuuroa. Haluan joka päivä tuntea, että siihen on syy, miksi olen täällä, tuntea elämäntehtäväni. Haluan joka päivä löytää maailmasta jotain kaunista ja jännittävää. En halua vain tavallista, haluan enemmän.

Ei, en ole mielisairas. Ja ei, en tarvitse terapiaa, kiitos kysymästä. En koe, että terapia olisi millään tasolla tabu, tai häpeällinen asia. Isäni kuoleman jälkeen kävin vuoden päivät koulupsykologilla juttelemassa ja hän sanoi, että minulla on harvinaisen vahva luonne ja resilienssi. Ja olen lapsesta asti ollut tällainen kuin nyt olen, ainakin suurimmaksi osin. Olen erikoinen. Ja sehän ei suomalaiseen kulttuurin sovi.

Olen itsevarma, eli ylimielinen.

Laittaudun, joten olen epävarma ja haen huomiota.

Näytän tunteeni, olen sekopää ja avun tarpeessa.

Sanon suoraan asioita, vaikka ne eivät ole henkilökohtaisesti kenellekkään tarkoitettuja, olen ilkeä ja ylimielinen.

Laitan kuvia itsestäni, olen jälleen kerran ylimielinen ja avun tarpeessa. Mutta kuitenkin epävarma ja omaan huonon itsetunnon.

Ei, minä itse määrittelen itseni. Kukaan ulkopuolinen ei keräämänsä pinnallisen datan perusteella voi kertoa mitään toisesta, tuntemattomasta ihmisestä mitään. Kaikki ei ole aina epävarmuutta, ylimielisyyttä tai mielenterveysongelmia. Olen omituinen, olen erilainen. Onhan minulla MBTI -testin perusteella harvinaisin persoonallisuus, INFJ. Mutta, entäpä jos vielä joskus tulee päivä, että kaltaisiani onkin enemmän. Kuka on sanomaan, että mikä on normaalia ja mikä outoa. Kuka on sanomaan toisesta, että joku toinen on erilainen ja erikoinen. Ainakaan negatiivisesti?

Eikö se ole rikkaus, että meitä on täällä moneen junaan? Joku analyyttinen ja rauhallinen, toinen luova ja räiskyvä. Eikö erilaisuus nimenomaan ole rikkautta, eikä yhteiskunnallinen taakka. Jokainen erilainen ihminen ei ole rikki ja avun tarpeessa, vaan nimenomaan rohkea, vahva ja tarpeeksi uskalias olemaan juuri oma itsensä. Tässä yhteiskunnassa se ei todellakaan ole helppoa, koska erilaiset ihmiset halutaan usein ampua alas. Sanon suoraan, että olisi miljoona kertaa helpompaa olla pitkälti samankaltainen kuin suurin osa muista. Mutta en ole, enkä halua.

Enemmänkin miettisin, että miksi erilaisuuteni tai mielipiteeni herättävät niin suuren tunnereaktion? Mikä saa toisen vihaamaan tuntematonta ihmistä niin suuresti? Mikä saa sinut provosoitumaan ja miksi.

Haluan, että muutkin laskevat kulissejaan ja muurejaan. Haluan, että jokainen uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä. Niin kauan, kun et ole ilkeä ja teoillasi satuta muita, anna palaa ja ole oma itsesi!

Let’s be weird together. 

 

Laihtuminen on ennen kaikkea psyykkistä

Jos jotain haluan omalla urallani viedä eteenpäin, on se fakta, että laihtuminen on ennen kaikkea psyykkistä. Totta kai suurin asia, mitä painon putoamisen eteen voi tehdä, on liikunta ja oikeanlainen ravinto.

Mutta miksi niiden toteuttaminen käytännössä on usein haastavaa?

Koska mielemme on suurin rajoitteemme. Tunnelukot, kärsimättömyys, motivaation puute ja itsekuri. Kaikki ovat laihtumisen ja elämäntapojen muuttamisen kannalta suuria elementtejä. Ilman kirkasta tavoitetta ja paloa, muutosta ei synny.

Kun ihminen on mielentilassa, missä voittaminen on ainoa vaihtoehto, hän menee vaikka läpi harmaan kiven. Ja tarkotukseni ei missään nimessä ole kritisoida tai syyllistää, päinvastoin. Vapauttaa ihmiset siitä syyllisyyden tunteesta, että he eivät muka vain onnistu.

Onnistut varmasti, mutta haluatko onnistua?

Kuvat: Ida Alanen Photography

Esimerkiksi jos elämäntilanteesi on haastava, on mahdotonta vaatia, että yhtäkkiä tekisit uusien elämäntapojen muuttamisesta elämäsi ykkösprioriteetin. Toki, aina tulee varmistua, että syyt ovat aitoja, etkä mene tekosyiden taakse. Mutta elämäntapojen muuttaminen vaatii paljon, se vaatii aikaa ja uhrauksia, uusia ajattelutapoja. Jos ajatuksissasi ovat muut asiat, jotka kipuavat huomaamattasi priorilistasi kärkeen, muutos on haastavaa. Ja teot puhuvat aina enemmän kuin sanat.

Ihminen voi haluta muutosta, todella paljon. Mutta vasta teot näyttävän sen oikean motivaation. Minäkin voisin haluta olla lääkäri, mutta inspiraationi ei ikinä riittäisi opiskeluun. Näin vain esimerkkinä.

Haluankin, että ihmiset olisivat itselleen armollisempia. Jos takana on epäonnistuneita laihdutusyrityksiä, vedä happea ja mieti, miksi haluat muutosta. Mikä vie sinua oikeasti eteenpäin? Vai onko nykyinen elämäntyylisi kuitenkin liian hyvää, että olisit siitä valmis luopumaan. Onko vaiva, jonka muutos vaatisi, oikeasti sen arvoista? Ainakaan tällä hetkellä.

Kun kirjoitin opparia, opettaja koko ajan haki vastausta kysymykseen; mitä haet työllä, mikä on työn tavoite? Ja vasta kun olin selkeyttänyt itselleni vastauksen kysymykseen, sain työtä eteenpäin. Kun selvitin itselleni, mikä on työn tarkoitus, tavoite oli kirkkaana mielessäni.

Miksi ylipäätään teemme yhtään mitään, etenkään epämukavaa? Miksi kun olin 19-vuotias, heräsin yöllä 3.30, starttasin jääkylmän autoni ja menin siivoamaan paskarantuja vessanpöntöistä? Koska sain siitä rahaa.

Tekisinkö sitä enää? En ellei olisi aivan pakko. Nyt kun olen keksinyt muita tapoja tienata, teen muita töitä. Mutta tähänkin työhön minulla on syy. Se ei enää ole vain palkka. Jos syy olisi vain palkka, tekisin taatusti muuta työtä. Miksi hain kouluun ja luin pääsykokeisiin? Miksi olen tehnyt yhtään mitään saavuttamisen arvoista elämässäni? Koska jokaiseen asiaan on aina ollut suuri syy. Joko pakosta tai tahdon palosta.

Älä siis soimaa itseäsi, jos olet uunituore äiti tai jos sinulla on jokin vamma, joka estää sinua liikkumasta. Sinulla on ensin tärkeämpiä tavoitteita; kasvattaa ja imettää lasta, saada itsesi terveeksi.. Sitten vasta tulevat muut syyt. Sitten vasta tulevat ulkonäölliset syyt. Toki, mitä tulee esim. vammoihin, terveydelliset syyt voivat olla myös motivaationa pudottaa painoa. Koska silloin syy on tullut kristallin kirkkaaksi. ”Pudotan painoa, jotta saan itseni terveeksi”.

Muista kuitenkin, että muutoksen voi tehdä jo aikaisemminkin kuin vasta pakon edessä. Sinun täytyy vain istua alas, katsoa itseäsi rehellisesti ja miettiä; miksi haluan tätä niin paljon kuin haluan ja mitä olen valmis tekemään tämän eteen?

Korostan luonnollisesti muutoksia, etenkin terveydellisistä syistä. Ja sitä, että et voi tietää kuinka mahtavaa elämäsi voisi olla muutoksen jälkeen tai jopa sen aikana. Mutta joskus nykyinen elämäntilanne vetää puoleensa kuin magneetti. Miksi? Koska et ole asettanut magneettia tavoitteidesi puolelle.

On hyvin suuri ero, menetkö pois huonosta vai kohti hyvää. Laihtuminen on siis ennen kaikkea psyykkistä.