Introvertti ja ahdistuneisuus

Olen introvertti ja ylpeä siitä. Rakasta yksin olemista ja rauhaa. Pidän ihmisistä, mutta ihmisjoukot ja tapahtumat ahdistavat minua. Ne myös väsyttävät minut ja saavat minut hermostuneeksi. En ole ujo, mutta sosiaaliset tilanteet saattavat aiheuttaa minulle erittäin helposti ahdistusta. Kun ahdistus iskee päälle, tuntuu, että että ei olisi enää osa tätä maailmaa. Tuntuu siltä, että kaikki muut ovat paikalla, mutta minä olen täysin jossain muualla. Se, mikä toisille on mukavaa ja helppoa, voi minulla laukaista lähes paniikkikohtauksen kaltaisia tuntemuksia. Sydän hakkaa, ajatukset sekavoituvat, hikoiluttaa. Tunne on äärettömän inhottava. Noh, ahdistava. Olen ollut tällainen lapsesta saakka. Olen saanut kuulla sitä, kuinka minun pitäisi reipastua ja lakata olemasta ujo. Mennä vain ja leikkiä muiden kanssa. Totuus on, että lapsena vihasin leikkimistä. En koskaan leikkinyt littaa tai hippaa muiden kanssa, ei vain tuntunut siltä. Sen sijaan saatoin katsella vaarini tauluja vaikka kuinka kauan ja kehittää kuvalle tarinan. Jo pienenä lapsena viihdyin enemmän oman pääni sisällä kuin muiden lasten kanssa. Jo lapsena minulla oli vain muutama ystävä, toisinaan ei ollenkaan. Muistan ajanjakson, jolloin pidin naapurin kolmejalkaista kissaa sekä mummiani parhaina ystävinäni. Serkkuni sanoi joskus muutama vuosi sitten, että olin luuserilapsi. Mutta en oikeastaan itse kokenut olevani luuseri, viihdyin sellaisessa ympäristössä jonka itse loin ja rakensin. En koskaan tuntenut tarvetta suurelle kaveriporukalle. Tunsin oloni luuseriksi vain jos joku minua sellaiseksi väitti.

Koulussa kärsin lähestulkoon aina pahoista mahakivuista, jotka johtuivat jatkuvasta jännittämisestä. Jo pienenä lapsena heräsin aamulla kuudelta, jotta sain kaksi tuntia omaa rauhaa ennen koulua. Katsoin useimmiten Disneyn vhs-kasetteja ja söin aamupala, ihan rauhassa. Voisi sanoa, että olin hieman omalaatuinen lapsi. Vertasin itseäni teini-iässä sosiaalisen siskooni ja koin huonommuutta siitä, että en ollut yhtä suosittu ja minulla ei ollut läheskään yhtä paljon kavereita kuin hänellä. En tiennyt miksi. En tajunnut, että miksi en osaa hankkia ystäviä ja miksi en osaa olla isoissa porukoissa. En ollut sulavapuheinen tai rento tyyppi, olin ainakin nuorena ujo ja kömpelö. Jo silloin tunsin suurta ahdistusta usein. En halunnut olla siellä, missä oli paljon ihmisiä. Uusien ihmisien tapaaminen, uusi ja tuntematon, esitelmien pitäminen ja kaikki saivat minussa aikaan ylipääsemättömän suurta ahdistusta.

Olen kuitenkin ainakin yrittänyt karaista itseäni ja totuttanut uusin ja erilaisiin tilanteisiin. Tiedostan sen vahvasti, että elämme ekstrovertin maailmassa. Introvertti kokee helposti painostusta olla ekstrovertin kaltainen ihminen. Huonommuutta siitä, että on vain oma itsensä. Mediassa ja lehdissäkin huomaa sen piirteen, että sosiaalisuutta kannatetaan ja hiljaisuus ja rauhallisuus on pahasta. Rauhallisia ja hiljaisia pidetään tyhminä ja sosiaalisia älykkäinä ja fiksuina. Kun kaiken voisi miettiä myös toisinpäin, rauhallisempi miettii, ennen kuin tekee tai sano mitään. Kumpi siis on muka todellisuudessa parempi? Onko vain nykymaailman meno muokannut ajatustamme siihen suuntaan, että ekstroverttiys ja nopeus on parempi. Se ei saisi tarkoittaa sitä kuitenkaan, että on huono asia olla introvertti.

Photo 6.3.2016 13.10.06

 

14 asiaa, jotka haluaisin sinun tietävän sosiaalisesta ahdistuksesta / sosiaalisten tilanteiden pelosta

 

  1. En ole tyly, ylimielinen tai antisosiaalinen jos en tule juhliisi tai tapahtumaasi

2. Jos tulen juhliisi, olet minulle tärkeä. Jos olen introvertti, joka kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta eli niin sanotusta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja tulen juhliisi, olen valinnut taisteluni ja toivon, että arvostat sitä.

3.Olen todellisuudessa todella kiva ihminen kun minuun tutustuu. En ole tyly tai ilkeä, täysin päinvastoin. Mutta koska kärsin ahdistuksesta, vaikutan kömpelöltä ja etäältä, siltä, että minua ei kiinnostaisi. Päässäni kulkee niin paljon ajatuksia sosiaalisissa tilanteissa, että minun on vaikea keskittyä. Jännitän, että mitä ihmiset minusta ajattelevat ja mitä sanoisin seuraavaksi ja, ja, ja..

4. Tämä ei ole itsetuntokysymys.

5. Monilla kaltaisillani on niin sanottu RBF, eli resting bitch face eli pokerinaama. Se on omalla tavallaan maski, jonka avulla selviän sosiaalisista tilanteista. Toivoisin, että ihmiset tietäisivät kuinka väsyttäviä nuo tilanteet ovat.

6. Minulla voi samaan aikaan olla oikeasti kivaa olla ihmisten ilmoilla, mutta samaan aikaan koen tieynlaista epämukavuutta ahdistuksen vuoksi.

7. Minulle on täysin ok jutella yhdelle tai kahdelle ihmiselle, mutta jos ryhmä kasvaa neljää isommaksi, ahdistus iskee. Pelkään, että en enää ”ehdi ja pääse mukaan” keskusteluun, jos ihmisiä on liikaa. Ajatukset omassa päässäni, niiden jäsentaminen järkeväksi lauseeksi ja sitten vielä niiden sanominen vie energiaa ja en onnistu liian nopeatempoisissa keskusteluissa. Etenkin jos se tapahtuu tuntemattomien ihmisten kanssa.

8. Minulla on selkeä ero työminäni ja vapaa-ajan minäni kanssa. Töissä pystyn olemaan sosiaalinen, hoitamaan työni kunnolla ja olemaan hyvin asiallinen, olemaan paljon ihmisten seurassa. Pääasia on, että vapaa-ajallani saan olla rauhassa. Ajatus siitä, että töissä JA vapaa-ajalla olisin jatkuvasti ihmisten seurassa saa minut voimaan suorastaan pahoin.

9. Jos sovimme tapaavamme, älä muuta sovittua tai tuo mukanasi muita ihmisiä ilman kysymättä minulta. Minä menen lukkoon jos suunnitelmat muuttuvat lennosta, etenkin jos en voi vaikuttaa niihin.

10. Toivoisin, että minua ei pidettäisi antisosiaalisena. Jos kuuntelen julkisella paikalla musiikkia kuulokkeilla tai muuten vaikutan olevani omissa oloissani, sen on vain puhtaasti selviytymiskeino, jotta ahdistus ei kasvaisi liian suureksi.

11. Sosiaalinen ahdistus ei välttämättä ole sama kuin ujous tai hiljaisuus. Joskus saatan ylikompensoida osallistumistani ja se tarkoittaa asioiden yliselittämistä juurtajaksaen. Pahin pelkoni on se, että minut väärinymmärretään. Ja toisaalta, se käy usein helpostikkin. Ei ole yhtäkään sosiaalista tilannetta, jota en olisi jälkeenpäin puinut mielessäni osiin pala palalta ja miettinyt kaikkea mitä sanoinkaan.

12. Ei ole oma valintani olla tällainen. Ihailen suuresti sosiaalisia ja niin sanotusti reippaita ihmisiä. Voi kumpa vaan voisin joku päivä herätä samanlaisena! Minulle ei tarvitse sanoa, että ei mitään hätää, rauhoitu, rentoudu, älä ylimieti. Jos nuo auttaisivat, olisin jo tässä 27 vuoden iässäni varmasti oppinut rentoutumaan. Ahdistus on todellinen asia ja todellinen tunnetila.

13. Toivoisin, että voisin kertoa ihmiselle tästä useammin. Mutta en vain pysty, koska pelkään, että minut tuomitaan. Jos perun tapaamisia ja kerron viime hetkellä olevani ”kipeä”, tarkoittaa se todennäköisimmin sitä, että olen vain jäätynyt viime hetkellä ja en pääse ulos ahdistuksestani. En saa itseäni koottua ja kohdattua sosiaalista tilannetta.

14. Toivoisin, että ihmiset tajuaisivat, että ahdistusta ei voi kytkeä päälle ja pois. Se tulee jos on tullakseen. Jos tunnen oloni turvalliseksi seurassasi, voin olla erittäin rento ja en yhtään ahdistunut. Kuitenkin vääränlainen porukka tai liikaa uusia ihmisiä aiheuttaa minulle äärettömän suurta ahdistusta ja se on myös äärettömän väsyttävää. Ajatus siitä, että ensin olisin työpäivän ajan ihmisten seurassa ja siitä vielä iltarientoihin ihmisten kanssa suureen väkijoukkoon on ajatuksena jo niin ahdistava, että en voisi kuvitella sen tapahtuvan tosielämässä.

Photo 11.3.2016 10.24.45

 

Ymmärretään toisiamme ja ei heti tuomita asioita olettaen. Kaikki ei ole aina siltä miltä vaikuttaa. Jokaisella meillä on omat kamppailumme. 

Patu

www.pauliinaolivia.fi

27 vastausta artikkeliin “Introvertti ja ahdistuneisuus”

  1. Hyvä kirjoitus. Itse olen myös introvertti ja usein minut ymmärretään väärin ja minua aluksi saatetaan pitää vähän tylynä, vaikka olen vain ujo ja uusiin ihmisiin tutustuminen ottaa aikansa. Olen iän myötä kyllä opetellut näyttämään vähän ystävällisemmältä, etenkin kun työskentelen asiakaspalvelualalla, josta todella pidän, vaikka introvertti olenkin.
    Onneksi tätä introverttiutta on alettu enemmän tuomaan esille julkisestikin, koska sitä on usein pidetty piirteenä, josta tulisi pyrkiä jotenkin eroon, mikä on minusta väärin! Se on osa ihmisen temperamenttia, eikä millään lailla negatiivista ja on ikävää, jos sitä pidetään jotenkin negatiivisena piirteenä.

  2. Tämä aihe osuu aina muhun, kun kirjoitat tästä!

    RBF, elää sen kanssa ja sen kanssa, ettei ihmiset ymmärrä. On kaikkein ärsyttävintä, kun yrittää olla isommassa porukassa (on päässyt siihen asti, että on lähtenyt ja voimautunut) ja sitten koko ajan joku (yleensä vielä sama ihminen) kommentoi ”onpas sulla hauskaa” ”sulla ei oo varmaa kyl yhtää kivaa” ”sun ilme oli äsken semmonen että…” ”sun huumori ei varmaan käsitä…” Se, etten hymyile, naura tai ole äänessä koko ajan, ei merkitse sitä, ettenkö viihtyisi tai mulla ois hauskaa! mut noiden kommenttien jälkeen voin kertoa, ettei oo enää hauskaa, kun joku yrittää koko aika lytätä.

    Jossain pelkistettiin, että introvertit ovat niitä ahertajia, selvittäjiä, taustatyöntekijöitä ja extrovertit sosiaalisia, avoimia ja niitä, jotka esittelevät introverttien asiat. Molemmissa määritelmissä jotenkin kalskahtaa negatiivisuus. Introvertit eivät puhu, eivät pukahda, extrovertit ovat tyhmiä, jotka vain liitävät.

    Ja tosiaan! Oon kyllä huomannu, että töissä oon extrovertimpään suuntaan, mutta vapaalla introverteistä, introvertein 😀

  3. Kuvauksestasi tulee hieman mieleen Aspergerin oireyhtymä… Oletko tutustunut aiheeseen? Naisilla/tytöillä se on alidiagnosoitu, eikä tarkoita sitä, että olisit outo nörtti/pikkuprofessori.

    • Olen kuitenkin sosiaalisesti myös taitava, olen kuitenkin asiakaspalvelutyössä, joten enpä ihan noin pitkälle menisi. 🙂 Enemmänkin omalla kohdallani on hermoston erilaisesta rakenteesta, toisin sanoen erityisherkkyydestä. Ihminen vain prosessoi ja aistii asioita enemmän ja eri tavalla, ja se on osaltaan uuvuttavaa ja ahdistavaa. Jos ihminen ei prosessoi kaikkea ympärillään tapahtuvaa, ei hän myöskään ylikuormitu niin helposti.

  4. Oijoi!
    Kuulostipa niiiiin tutulle, että olisin voinut kirjoittaa tuon itse. Mulla nää hommat menee jotenkin vielä kausissa, että välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Yleinen vireystila vaikuttaa myös sosiaaliseen jaksamiseen, eli väsyneenä, nälkäisenä ym paniikkitunteet helposti korostuvat. Ei oo ihan kerta tai kaksi kun muakin on pidettu leuhkana tai ylimielisenä kun käytännössä oon vaan ollut täysin jumissa ja paineessa. Nuorempana tähän olettamukseen varsinkin törmäsin. Mä oon sua 9 vuotta vanhempi, itse oon kokenut ehkä iän myötä pienoista helpotusta, mutta se ahdistus, sen kanssa on vaan opeteltava elämään ja käsittelemään sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vielä, oot tosi rohkea että puhut näistä asioista suoraan, kiitos siitä!

  5. No siinä se oli! Täydellisesti sanoiksi puettuna, kaikki mitä itse olen kokenut elämäni aikana ja edelleen 40-vuotiaana koen. Kunpa tosiaan muut ymmärtäisivät..
    Kiitos Patu tästä tekstistä. 🙂

  6. Kiitos tästä tekstistä. Voin kompata suurinta osaa, en tosin ehkä ihan kaikkea, mutta suurinta osaa (esim ylimielisyys ei mun kohdalla ole eka sana jolla kuvaisin itseäni). Etenkin toi ahdistus ja tunne siitä ettei ole enää tässä maailmassa tuntuu tutulta. Tai että töissä ihmisten parista illalla rientoihin, big no – se vetää voimat.

    Vaikka kuinka tiedostan itsekin, että tää on ihan ok, ei mun tarvitse olla yhtään enempään, niin silti mä tunnen huonommuutta siitä etten oo social butterfly, joka hallitsee smalltalkin sujuvasti. Mä vihaan smalltalkkia.

    Hienoa, että joku puhuu tästä!

  7. Tossa tuli paljon tuttuja juttuja. Jännitän sosiaalisia tilanteita viikkoja etukäteen ja mietin miten ne tulee menemään. Jälkeen päin mietin mitä sanoin ja mitä mulle sanottiin ja esim. miksi sanottiin. Usein myös mietin, et miksi kertoisin jonkun jutun itsestäni (mitä tehnyt tai mielipide yms) porukassa, kun tuskin se heitä kiinnostaa.. Enkä kerkiä keskusteluihin mukaan, kun mietin, että voiko näin ja näin sanoa ja kannattaako se sanoa. Tilanteiden jälkeen olen poikki ja haluan olla rauhassa.

    Minä myös punastelen helposti, joten se on vaikuttanut siihen, että yritän olla kertomatta pitkiä juttuja tai innostumatta, koska tiedän että menen punaiseksi. Kasvoillani on siis aina perusilme tai jännittynyt hymy 🙂 on tämä kyl vaikeaa, en haluaisi olla tämmöinen, mutta tuskin se enää tässä 30v iässä miksikään muuttuu.

    Tätä siis tapahtuu puolituttujen, tuntemattomien tai ryhmän seurassa. Työpaikalla vedän sosiaalista roolia ja perheen keskuudessa osaan olla rentoutunut oma itseni 🙂

  8. Kuulostaa aikalailla mun kirjotukselta, harva varmaan arvais musta, että ahdistun porukassa ja en jaksa aina jutella. Onneks mulla on monta sellaisa ystävää joiden kanssa vaan harrastetaan hiljaa olemista. Ulospäin näytän todella sosiaaliselta, oikeesti en ole.

    Mulla on täysin sama pokerinaama joka pysyy aika hyvin. Heitän läppää kun koulussa on joutunut esim pitää esitelmiä ja se on sellanen suojamuuri. Kukaan ei oikeesti tiedä et mulla on lähestulkoon yrjö suussa kun oon niin ahdistunu ja välillä täytyy ottaa tukea jostain ettei taju lähe. Töissä oon tosi puhelias ja hoidan hommat hyvin, kotona oon henkisesti ihan loppu kun on joutunu koko päivän höpötellä. 😀

    Mä oon ainoa lapsi ja ehkä sen takia se yksinolon tarve korostuu. Oon tottunut olee paljon yksin pienenä ja ne viikonloput kun mies on jossain on niin mahtavia. Saa vaan olla yksin 😀

  9. Olipa ihana ja rehellinen kirjoitus. Olen myös introvertti ja jaan täysin tuntemuksesi sosiaalisesta ahdistuksesta. Minulle juhlat joista tiedän tuntevani vain yhden tai muutaman ihmisen aiheuttavat viikkojen ahdistuksen, itkukohtauksia ja pahimmillaan laukaisevat masennusta ja unettomuutta. Olen vuosien aikana kehittänyt sosiaalisiin tilanteisiin selviytymiskeinoksiksi roolin. Roolissa olen ekstrovertti, rento ja hyväntuulinen, sisälläni pelokas, hauras ja jännittynyt. Lisäksi perun tapaamisia jatkuvasti milloin milläkin verukkeella. Tämän tekstin jälkeen ei uskoisi, että työskentelen alalla, jolla olen jatkuvasti esillä ja puhun ihmisjoukoille, johdan heitä. Rakastan sitä, mutta kuten kerroit se on minullekin työminä joka on täysi vastakohta arkiminälleni.

    Halusin jakaa tuntemukseni, koska minut ymmärretään usein väärin ja ihmisten on vaikea ymmärtää tuntemuksiani. Asiasta pitäisi puhua enemmän. Kyseenalaistan ekstroverttien paremmuuden myös sen vuoksi, koska se tuntuu olevan vaadittu ominaisuus hyvällä työntekijällä. Mutta eikö se suhteiden luominen/verkostoituminen työelämässä ole aika kylmää hyväksikäyttöä? Halu tutustua toiseen vain sen vuoksi mitä toiselta voi saada?

  10. Lähes kuin itsestäni olisin lukenut 😉 Tuo pokerinaama-juttu on tullut omassa elämässäni ilmi myös siten, että saan töissä (toimistotyö, vaatii usein keskittymistä) jatkuvasti kuulla, että näytänpä surulliselta/vihaiselta/totiselta 😀 Ja mikä raivostuttavinta, näillä kommenteilla tullaan keskeyttämään se työni, joka vaatisi sitä keskittymistä ja pokerinaamaa.

  11. Samaistun niin tähän, vaikka oon kyllä ujo myös. Jotenkin oon pitäny itteäni aina viallisena ja vääränlaisena, niin kiva huomata että oonkin vissiin ihan normaali :DDniinkun säkin sanoit nykyään korostetaan niin paljon sitä että, pitäis olla sosiaalinen jne.
    Mäkin heräsin lapsena tunti tai pari aikasemmin kattomaan lastenohjelmia kun jännitti kouluun meno! 😀

  12. Erittäin hyvin kirjoitettu. Listasi kohta kahdeksan osuu ja uppoaa paremmin kuin hyvin. Itsellä nousee tuo ahdistus pintaan etenkin jos on ollut paljon sosiaalisia tilanteita takana. Mikä omalla kohdalla ”hauskinta”, työskentelen verotoimistossa ja olen usein asiakaspalvelussa, joten ”muutan” olemustani, puhetapaani ja ulkoista asennoitumista asioihiin n.s. lennosta useamman kymmentä kertaakin päivässä. Ja olen sitä sanonut työkavereillekin että aspa on työnä sekä ”hirveintä” että parasta, päivän jälkeen on aivan tiltissä mutta joka kerta kun on voinut auttaa asiakasta, tulee hyvä fiilis.

    Kuitenkin, kun työviikko on ohi, ei todellakaan halua mitään ylimääräistä sosiaalista toimintaa. Ylläriauto täynnä vieräita – jotka ovat päättäneet tulla ”piristämään päivää” – pihassa aiheuttaa monasti reaktion ”voi ny v*ttu taas”.

    Samaan aikaan koen yksinäisyyttä sekä töissä että vapaalla. Eräs pahimpia asioita mitä koen minusta sanotun, on se että vihaan lapsia (olen käynyt sterilisaatiossa 1997 koska omaan periytyvän vamman – toispuoleista kasvohalvausta, korvalehtien epämuodstumaa ja muuta hyvää – joka vaikuttaa ulkonäköön ja hyvässä lykyssä tuo sydänvian tullessaan ja lapsen perimismahdollisuus on 50/50). Ja tätä sanomaa jaksaa levittää oma äitini. Se loukkaa yllättävän paljon nyt kun oma ikä on kohta 46v ja mietteissä on että ”olisinkohan sittenkin käynyt isästä”. Omaa kummitytärtäni olen sitten rakastanut ja rakastan senkin edestä ja olen hänestä ylpeä (sai autokortin keväällä :).

    Tekstisi on erittäin hyvä kuvaus introvertin arjesta ja elämästä, ajatukset ovat kuin omasta päästäni, en vain ole osannut niitä noin hyvin sanoiksi pukea. Pidä lippu korkeella, tai sitten kynttilä vakan alla kun on sellainen olo 😉 Ei ole väärin kääriytyä yksinään olon suojaavaan viittaan kun siltä tuntuu.

    t. epäsosiaalinen sosiaalinen eläin vm.-70

    p.s. yksinäisyyden oloa on paljon helpompi kestää yksin kuin ryhmässä (tämä ollut mottoni jo pitkään)

  13. Huippu teksti ja tosi kattava kuvailu introvertin sisäisestä maailmasta. Omasta kokemuksesta alkekirjoitan kaikki kohdat. Itse en yleensä peru jo sovittuja tapahtumia, mutta ennen sopimista täytyy saada miettimisaikaa. Mutta joistain asioista kieltäydyn heti alkuun, koska pienetkin sosiaaliset tilanteet ylittävät mukavuusalueeni puhumattakaan suuremmista tapahtumista 🙂 Hyvää loppukesää!

  14. Todella hyvä kirjoitus! Voin samaistua kaikkeen ihan täysin. Alkoi ihan itkettää kun tajusin etten olekaan maailman ainoin ihminen, joka tällaisesta ”kärsii”, vapaaehtoisesti erakoituen mutta silti toivoen että osaisi olla osa isompaa porukkaa. Muistan itsekin ne aikaiset aamut kun heräsin ennen koulua jotta ehdin tehdä omia juttuja, ne mahakivut vaivasivat tääälläkin kouluaikana. Joskus sitä on niin pettynyt itseensä kun ajattelee että, nyt alan olla sosiaalinen ja oikein mukavan rempeä ja puhelias, mutta kun se sosiaalinen tilanne tulee niin heti jäätyy :/ Aion luetuttaa tekstisi poikaystävälläni, olet kiteyttänyt asiat niinkuin itse olisin ne kirjoittanut ja tän tekstin perusteella poikaystävä toivottavasti ymmärtäis minkä tyylisiä ajatuksia mielessäni aina liikkuu, vaikka olenkin yrittänyt selittää. Ja tuo on erityisen tärkeä, että ei tuo ilmoittamatta kavereita mukaan yhteisiin menoihin. Monet keskustelut tullut siitäkin kun itse haluan vain kahdenkeskistä aikaa, vaikka tykkään toki hänen kavereistaan. Mutta kun olen niin eri ihminen heti kun on joku vähän tuntemattomampi mukana, se on tämä sosiaalisten tilanteiden pelko. Pääseeköhän tästä koskaan irti.. Tulipa pitkä kommentti, mutta kun oli niin hyvä teksti että kolahti suoraan tunteisiin 😀

    • Itsekkin olen kuin yö ja päivä verrattain olenko ahdistunut vai olenko rennosti tutussa seurassa. Varmasti moni snäppini seuraaja ihmettelee, että miten ihmeessä voin pelätä sosiaalisia tilanteita, kun siellä olen 100% oma itseni ja eläväinen. Sitä kuitenkin vaan nii menee lukkoon sosiaalisissa tilanteissa ja sitä tunnetta ei vaan pysty selittämään. Vaan te kaltaiseni ymmärrätte täysin. <3

  15. Hyvä kirjoitus ja mahtavaa tietää etten ole yksin! 🙂 Kyllä useasti saa olla töissä kahvipöydässä naama punaisena hikikarpalot otsalla jos ja kun huomio kiinnittyy minuun. Yritän aina ystävällisesti vastata ja keskustella mutta tosiaan tuntuu että ihan silmissä sumenee eikä saa mitään järkevää suustansa ulos. Ja minäkin kuitenkin työskentelen työssä jossa kohtaa paljon erilaisia ihmisiä ja joutuu paljon puhumaan. Olen kuitenkin päättänyt etten aijo sen lannistaa itseäni.

  16. Teksti sopi muhun lähes täydellisesti. Oon kuitenkin usein myös hyvin ulospäinsuuntautunut, mutta vain sillä ehdolla, että luotan itseeni ja porukka on tuttu. Mä oon todella monesti elämäni aikana jäätynyt paikoilleni ja pohtinut mielessäni kysymystä ”miksi synnyin tähän maailmaan? Musta tuntuu, etten kuulu tähän yhteisöön.” Tunnen itseni aika ajoin ulkopuoliseksi, omituiseksi, erilaiseksi. Ahdistaa olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka eivät välttämättä ymmärrä sua. Mä ajattelen aina liikaa ja syvällisesti, mutta nyt oon yrittäny höllätä ja työstää niitä. Elämä ei oo niin vakavaa.

  17. Kiitos tästä tekstistä!
    Sulla on tosi syviä ajatuksia monista aiheista, olisi kiva jos toisit niitä lisää esille blogissasi.
    Mun mielessä treeniblogi voi käsitellä laajasti hyvinvointiin liittyviä teemoja. Ainakin tän tekstin lukeminen lisäsi huomattavasti mun henkistä hyvinvointia; joku muukin tuntee samalla tavoin kuin minä, en ole ainoa introvertti. Toivottavasti edes joku tämän tekstin lukenut muuttaa ajatuksiaan ujoista ihmisistä. Niin usein tulee tosi väärinymmärretty olo, vaikkei ujoudellaan mitään pahaa kellekään tarkoitakaan. En halua olla tyly, en vain aina osaa jutella tai olla äänessä vaikka kovasti haluaisin.

  18. Moi!Olipa loistava kirjoitus!!Voisin sanoa että suorastaan terapeuttinen!Tämä kesä on ollut täynnä erilaisia juhlia,jotka ahdistavat jo etukäteen todella paljon.Joudut väkisin puhumaan ”small talkia” ja esittämään kiinnostunutta.Puntaroit jokaista lausettasi ennakkoon,hymyilet väkinäisesti,nyökyttelet,esität rauhallista vaikka sisällä myllertää,pää tuntuu raskaalta eikä ajatus kulje,hikoiluttaa,punastuttaa.Ei ihme että tällaisen jälkeen olen aivan sippi!
    Mahtavaa kun erityisherkkyydestä on alettu puhua yhä enemmän.

    Kiitos vielä upeasta kirjoituksesta!

Vastaa

 5
Tykkää jutusta