Blogiterapiaa

Blogin kirjoittaminen on alusta asti ollut minulle omanlaistaan terapiaa. Olen löytänyt ihan uuden kanavan itseilmaisuun ja tunteiden sanoiksi pukemiseen. En ole maailman paras puhuja, etenkään tuntemattomien seurassa. Tekstin kautta saan paljon enemmän ulos, kuin mitä ikinä saisin puhumalla. Blogissani on aina ollut helppo olla avoin ja kertoa omista elämänkokemuksistaan. Tiedän ihmisiä, jotka kummaksuvat tätä tai eivät yhtään ymmärrä, että miksi joku haluaa kirjoittaa nettiin omasta elämästään. Toiset ihmiset ovat privaatimpia kuin toiset ja se on täysin ok. Itse olen sellainen ihminen, että mielenkiintoni ei pysy kauaa asioissa, joista en aidosti ole kiinnostunut ja blogia olen kirjoittanut nyt nelisen vuotta. Joten jotain taikaa tässä pitää olla. Ensimmäiseen kahteen vuoteen en kuitenkaan blogistani mitenkään rahallisesti edes hyötynyt tai osannut ajatella, että tästä voisi mitenkään taloudellisesti edes hyötyä. Ja viime kuukausien kirjoitustahti on kyllä itselleni osoittanut sen, että en tätä edelleenkään tee rahankuvat silmissä. Se vaatisi paljon enemmän laskemallisuutta ja minun pitäisi tehdä blogistani ”turvallisempi” yhden aihegenren blogi, eikä näin aiheesta aiheeseen hyppivä. Mutta sellainen ei missään nimessä ole minua.

Blogin kirjoittaminen on pelottavaa ja ikinä ei tiedä, että mikä kirjoitus on hitti ja mikä huti. Usein suosituimmat tekstit ovat juurikin niitä henkilökohtaisimpia. Jokaikinen kerta kun avaan kommenttiboksi, minua jännittää. Moni bloggari sanoo samaa. Katsoin juuri, että tällä alustalla, blogiini on tullut 3800 kommenttia. Siihen mahtuu aika monta ihmistä, mielipidettä ja näkökulmaa. Blogini on julkinen ja oma valintani, mutta ei se poista sitä faktaa, ettet ikinä tiedä mitä tuleman pitää. Onhan se nyt aika jännittävää. Varsinkinkin kun blogiini on mahdollista kommentoida täysin anonyymisti. Ihminen ei koskaan ole niin rehellinen, kuin anonyymisti.

Monet suosituimmat tekstit ovat olleet impulsiivisen päähänpiston ja nopean kirjoittamisen tulos. Muutenkin haluan jokaisen tekstin suoltaa ulos mahdollisimman äkkiä. koska jos odotan liikaa, en välttämättä ikinä julkaise tekstiä. Oikolukeminen on siksi aina vähän niin ja näin.

p5070149

Henkilökohtaisten tekstien huono puoli on siinä, että jokainen lukija lukee ne omasta perspektiivistään. Hän ymmärtää ne juuri siitä omasta näkökulmastaan ja tämän vuoksi voi tapahtua paljon väärinkäsityksiä. Asioita yritetään lukea rivien välistä ja suuhuni laitetaan sanoja. Yksikin sana, kuten ”aina”, ”ehkä”, ”ehdottomasti” voivat muuttaa radikaalisti koko lauseen rakenteen.

Esimerkikkinä askeiseen: Asioita yritetään lukea väkisin rivien välistä ja suuhuni laitetaan sanoja.

Kuuletteko oikein, kuinka tuo sana, väkisin, artikuloituu mielessä enemmän kuin muut. Mietin ensin, että lisään lauseeseen tuon yhden sanan, mutta se muuttaa koko lauseen. Lause tuntuu tällöin aggressiiviselta lukijaa kohtaan.

Kerran minulle hermostuttiin, kun kirjoitin, että kaikilla naisilla on selluliittia. Jos olisin kirjoittanut väliin sanan ”melkein”, olisin muuttanut koko lauseen ja luultavasti säästynyt tältä sättimiseltä.

photo-10-9-2016-12-37-18-2Kun pääsin kouluun, koin hankalaksi kirjoittaa asiatekstiä, koska a) niitä ei kannata kirjoittaa tunnepohjalta ja b) ne pitää oikolukea ja oikeinkirjoituksen olla oikeasti priimaa. Opettaja on kerta toisensa jälkeen lytännyt jokaisen esseeni.

Jo siis pienillä vivahteilla on suuri ero. Ja koska en ole erityisemmin mikään äidinkielen taitaja, näitä vivahde ja sävyeroja on tullut blogini aikana paljon. Vasta ajan kanssa olen oppinut kiinnittämään asiaan huomiota. Etenkin tunnepuuskan vallassa (jolloin parhaat tekstit usein syntyvät) saattavat nämä vivahteet ja sävyt tulla hyvin vahvastikkin esille.

Eniten itseäni harmittaa väärinkäsitykset. Jos kerron omista kipeistä kokemuksistani, jossa ystäväni käänsivät minulle selkänsä kun laihduin ja muutin elämäntapani, aina joku ottaa sen väärin ja sanoo, että haukun ihmisiä. Olen kuitenkin blogissani ottanut hyvin avoimen ja suoran linjan. Elämänkokemuksistaan rehellisesti kertominen on eri asia kuin haukkuminen. Moni blogini lukija on sanonut saaneensa blogistani vertaistukea. Minua on kiitetty siitä, että kerron avoimesta ja rehellisesti asioista. Itseäni kun kyllästyttää blogimaailman pinnallisuus. Ja itse en osaa olla muuta kuin avoin ja rehellinen. Toisinaan se ärsyttää itseäni ja tekisi mieli vain sulkea koko blogi tai kirjoittaa vain muka-avoimia tekstejä. Pääsisin niin paljon helpommalla. Kukaan ei loukkaantuisi ja kukaan ei ymmärtäisi mitään väärin. Tai ainakaan niin paljoa kuin nyt.

Kaikilla meillä on kipeitä tapahtumia elämässämme ja kaikki me käsittelemme niitä eri tavalla. Minulle tätä blogi on ollut erilaisten asioiden käsittelyyn suorastaan henkireikä. Olen esimmäistä kertaa saanut ulos sen, mitä haluan sanoa. Olen ensimmäistä kertaa löytänyt hengenheimolaisia ja saanut ymmärrystä.

Se, mihin ehkä pyrin tällä tekstillä on se, että muistakaa, että kirjottaminen on haastava laji. Antakaa kirjoittajille armoa, koska koskaan ei tiedä, että kuka on tekstejä lukemassa. Minä olen yksi kirjoittaja ja yhden tekstin lukeaa tuhansia erilaista ihmistä ja ihmismieltä. Jokainen tulkitsee tekstin omasta omasta uniikista näkövinkkelistään. Toinen saattaa loukkaantua ja toinen ymmärtää täysin kirjoittajan kannan. Tekstin tulkintaan vaikuttaa oma senhetkinen mielentila, omat elämänkokemukset ja omat tunteet. Joku saattaa ärsyyntyä jo kasvokuvastani ja sen jälkeen lukee koko lopputekstin suivaantuneena.

Brändin rakentamisen ja blogin kirjoittamisen yksi kultaisia sääntöjä on osata erottautua massasta. Ja se ei tapahdu olemalla seinäruusu. Se tarkoittaa persoonallisuutta ja riskien ottamista. Tiedätte varmaan sanonnan, että kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää. Sama pätee bloginkirjoittamiseen. Jos pyrkisin siihen, että kukaan ei ikinä loukkaantuisi, en usko, että blogini olisi kovassa suosiossa. En tietoisesti yritä blogillani ketään satuttaa, mutta tiedostan, että näinkin voi joskus käydä. Tiedän, että entiset ystäväni varmasti ovat blogiani lukeneet ja mielensä pahoittaneet. Tiedän, että joku on ottanut jotain rivien välistä, mitä siellä ei oikeasti ole. Tiedän, että joku on loukkaantunut jostain mitä olen sanonut, koska totuus sattuu ja peiliin on välillä vaikea katsoa. Mutta se ei tarkoita, että lopettaisin kirjoittamisen vain siksi, että kennelläkään ei vahingossakaan olisi epämukavaa. Toinen asia olisi, jos kukaan ei blogiani hyvillä mielin ikinä lukisi ja kommenttiboksini täyttyisi pelkästä haukkumisesta ja ihmettelystä. Olen kuitenkin aina valmis menettämään yhden lukijan oman vahvan mielipiteeni takia, jos vastalahjaksi saan monta samaa mieltä olevaa ja sitoutunutta lukijaa. Lukijaa, jotka kokevat saavansa blogistani muutakin kuin pinnallista hömppää. Ja nyt haluan väärinkäsitysten takia korostaa, että minua ei siis haittaa, jos joku haluaa olla kanssani eri mieltä vaan tiedostan sen, että sellainen lukija saattaa lopettaa blogini lukemisen. Tiedostan, että ihmisille saattaa blogini tai muun sosiaalisen median kautta piirtyä minusta täysin vääränlainen tai negatiivinen kuva. Jopa oma tuttuni sanoi, että ei pidä enää blogistani tai snäpistäni, koska haukun niin paljon ihmisiä. Olen nyt pyöritellyt tätä palautetta, ottanut sen tosissani ja sanon, että olen eri mieltä. Olen rehellinen ja avoin, mutta en pahansuopa. Omaan sarkastisen huumorintajun ja tiedostan sen menevän osalta hyvin ohi. Pyrin kuitenkin lähtökohtaisesti olemaan positiivinen ja hauska, kaiken rehellisyyden lomassa. Negatiivisenkin kokemuksen voi helposti kääntää mustaksi huumoriksi. Lupaan kuitenkin jatkossa kiinnittää huomiota enemmän siihen, että miten kirjoitan tai puhun muista, koska jokainen palaute tulee ottaa tosissaan.

Olen kuullut monta kertaa jonku  sanovan lauseen, että lopetin lukemasta sen ja sen blogia koska.. Eli ei se vaadi kuin yhden tekstin hieman väärään suuntaan, että vähintään yksi lukija pahoittaa mielensä ja lopettaa lukemisen. Se on vain riski, joka on jokaisen tekstin kohdalla otettava. Eri asia on, jos kirjoittaa vain pinnallista hömppää, silloin riskiä ei ole, tai ainakaan niin kovin suurta. Ja kun fakta on se, että et voi ikinä tietää, että mistä joku loukkantuu tai hermostuu. Joku saattaa ihan oikeasti hermostua vaikka siitä, että käytän tähän tekstiin pelkkiä kasvokuvia. Ja välillä sellainen naurattaa ja välillä se turhauttaa enemmän kuin mikään.

photo-3-8-2016-15-18-35

Minä olen tämä kummallisen avoin ja luova intoverttihörhö, joka kokee luonnolliseksi jakaa asioitaan täällä blogissa. Omaan vahvat mielipiteet, mutta olen samalla herkkä. Se on suurin lahjani sekä kiroukseni.

Minä koen saavani blogista jotain sellaista, joka auttoi minua pahojen aikojen yli ja millä oli suuri vaikutus itseni ymmärtämiseen. Blogi on minulle enemmän kuin blogi, se on ollut kanava, jonka kautta olen kasvanut aikuiseksi ja oppinut hyväksymään itseni. Ja koska tämä ei täyttä monologia ole, on suuri kiitos tästä ollut lukijoillani. Eihän kukaan vuositolkulla jaksaisi kirjoittaa jatkuvaa monologia, jos siihen ei minkäänlaista vastakaikua saisi.

Teksteissäni otan aina tietyn tulokulman, tietyn näkövinkkelin asioihin. Jos vaikka kirjoitan menetetystä ystävyydesta ja siitä, että miksi ystävyys kariutui, ei se tarkoita, että koko ystävyys olisi saatu kitetyttyä siihen yhteen tekstiin. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, jotka ovat elämässäni olleet. Kaikilta olen oppinut jotain, päättyi se ystävyys hyvin, huonosti tai muuten vaan. Kaikissa ihmisissä on hyvää ja huonoa ja kaikki eivät ole tarkoitettu toisiaan varten. Toivon kuitenkin, että jos joku kokee blogistani pelkkää huonoa, tai kokee avoimuuteni hyvin negatiivisesti, niin ei jatka blogini lukemista. Tiedostan, että jos ei ole kaltaiseni herkkis, voi blogini olla tuskallista luettavaa ja jopa täysin absurdin kuuloista. Tämä on oma kanavani, jossa pääsen herkkyyteni kanssa sinuiksi, eikä se tietenkään ole kaikkia varten.

Mutta hei, mä olen siili ja pinnan alla siilin herkkyys piili.

 

Annanko enää itsestäni?

Sisältää affiliate-linkkejä

Yksi päivä mietin, että annanko blogiin enää itsestäni. En ainakaan niin paljoa kuin ennen. Toki, välillä aidosti tuntuu siltä, että kaikki on sanottu. En enää elä menneisyydessä ja en jaksa määräänsä enempää muistella ”lihavia aikojani”. Laihdutuksesta puhun nykyään enemmän pt:n roolista käsin. Oma laihtumisena on vahvana taustalla, mutta ei enää tarinan päähenkilö. Enintään vahva sivupääosa.

Viimeinen vuosi on muuttanut blogiani. Toisaalta blogini on kypsynyt siinä missä minäkin, mutta toisaalta blogini ei ole enää niin syvällinen. Suurin syy siihen on muuttunut arki. Tästä kun aikaa miettii tasan vuoden taaksepäin, elämäni on muuttunut ja viimeinen vuosi on ollut todella stressaava. Pidin blogin kokoajan kuitenkin mukana, enemmän tai vähemmän. Blogi on kuitenkin minulle sellainen asia, josta en ihan heppoisin syin halua luopua.

P7011686

Kiire ja oman elämän stressi kuitenkin tekivät sen, että en jaksanut tai oikeastaan edes halunnut kirjoittaa blogiin mitään kovin henkilökohtaista. Tai ainakaan kovin usein. Uskokaa tai älkää, bloggarit usein jännittävät, että mitähän siellä kommenttiboksissa taas odottaa. Ja niin minäkin. Ja kyse ei niinkään ole siitä, että kommenteista loukkaantuisi, vaan ainakin itselläni enemmän siitä, että en yksinkertaisesti aina vaan jaksa. En jaksa vääntää asioista. En jaksa, että tuntematon ihminen ilman nimeä tai kasvoja moralisoi minua minun ratkaisuistani. Vaikka saan paljon enemmän ihania kommentteja, se yksi huono kommentti lisättynä stressiin ja väsymykseen voi oikeasti pilata joskus koko päivän. Tai sanotaan, että ei se ainakaan motivoi kirjoittamaan blogia lisää. Tiedän, että sitähän juuri niillä kommenteilla haetaankin ja en sano, että aina ottaisin itseeni. Vaan nimenomaan viimeisen vuoden aikana, kiireen, omien murheiden ja uuden koulun ohella en vain jaksanut ottaa blogista lisästressiä. Tietoisesti välttelin kirjoittamasta sellaisia tekstejä, joista voisi mahdollisesti syntyä paskamyrsky.

Toisen bloggarit ovat luoneet koko bloginsa ja kävijämääränsä perustuen provosointiin. Aina sohaistaan jotain ampparipesää ja aina ollaan ihan täysin eri mieltä kuin muut. No hei vaude, justoo! Niin varmasti jokaisella on asiasta kuin asiasta omat mielipiteensä. Mitä hienoa siinä on, että pitää itseään fiksumpana kuin muut ja toisella tavalla ajattelevia idiootteina. Minä en ainakaan halua rakentaa sellaista henkilöbrändiä. Ja toisaalta, nyt varsinkin kun olen yrittäjä, en olen entistä varovaisempi sen kanssa, mitä suustani päästän. En halua olla sellainen blogipersoona, jota vihataan. Voi olla mielipiteikäs ilman, että on kusipää. Ei vaadi yhtään taitoa olla kusipää, mutta se vaattii vuorovaikutustaitoja, dialogia, tunneälyä ja verbaalisia (ja kirjoitus-) taitoja, että osaa sanoa mielipiteensä ilman (ainakaan tietoisesti) loukkaamatta ketään. Vaikka jotkut bloggarit saavat provosoimisella suuren määrän kävijöitä blogiinsa ja sen jälkeen nauravat matkalla pankkiin, niin se on jotain, mitä minä en halua tehdä. Se on sama kuin ampuisi itseään jalkaan. Lukijoita ehkä tulee nyt, mutta huono maine on ja pysyy.

P7011693

Totta kai tulen kirjoittamaan aiheista, jotka jakavat mielipiteitä. Ja totta kai tulee hetkiä, kun ihmiset ovat kanssani eri mieltä. Siihenhän toisaalta blogin kirjoittaminen perustuu. En ikinä ole halunnutkaan, että tämä olisi yksinpuhelua tai pelkkää jeejee olet ihana kommentointia. Saa ja pitää olla eri mieltä. Myönnän, että itsekkin toisinaan ylitulkitsen kommentteja. Kun toisinaan saa niitä kakkakommentteja, oppii olemaan turhan varuillaan ja toisinaan tekee myös tulkintavirheitä. Olen herkkä ja kova puolustamaan itseäni, mutta en ole herkkähipiäinen. Monet luulevatkin, että en kestä eriävää mielipidettä ja se ei alkuunsa pidä paikkaansa. Kestän eriävän mielipiteen (aiheesta, en jos kyse on minusta ja minun valinnoistani), mutta en siedä tylyjä kommentteja. En kirjoita blogia sen takia, että ihmiset saisivat haukkua minua tai purkaa omaa pahaa oloaan.

Tulee myös ottaa huomioon se, että en kirjoita omalla domainilla, vaan olen osa isoa portaalia. Ja aina kun on osa isompaa kokonaisuutta, on olemassa yleiset säännöt. Ja niihin yleisiin sääntöihin kuuluu kommenttien moderointi. Kyse ei siis ole aina siitä, että loukkaannuin ja en halua julkaista jokaista törkykommenttia, vaan siitä, että fitfashionin bloggarina minun tulee pitää blogini hyvän maun rajoissa. Jos kommenttikentässä lojuu iso kasa negatiivisia kommentteja, en koe itsekkään, että blogini on silloin sellainen paikka, johon on kiva tulla. En halua sateenkaaria ja vaaleanpunaisia ruusuja, mutta ammattibloggaajana haluan, että blogini pysyy kaikin puolin asiallisena. Kuka tahansa voi koska vain tutkia blogiani, yhteistyökumppanini, mahdollinen tuleva työnantajani ja en halua, että blogistani löytyy silloin täyslaidallinen huoraksi haukkumista.

Ja ei kommenttien tarvitse olla aina edes perus puhdasta trollausta. Joskus ne on ovelasti puettu semiasilliseen muotoon, mutta selkeästi taustalla on halu satuttaa tai ärsyttää minua. Ja sitä olen kuluneen vuoden aikana tietoisesti välttänyt. Koska en yksinkertaisesti ole jaksanut. En pätkääkään. Voisin tehdä niin, että antaisin vain kaikkien kommenttien mennä kommenttiboksiin tai sitten niin, että en vain vastaa kommentteihin. Mutta en halua sitäkään, haluan vastata kaikkiin asiallisiin viesteihin ja haluan, että blogini lukijat saavat vastauksia kysymyksiinsä.

Myös mitä enemmän blogiani luetaan, sitä enemmän sensuuri iskee päälle. Muun muassa äitini kertoi lukevansa blogiani ja kertoi, että heillä töissä luetaan blogiani. Mikä on siis ihanaa! Mutta se vaikuttaa helposti kirjoituksiini. Normaalisti kun kirjoitan, en ajattele, että joku tulee lukemaan teksin. Niin hassulta kun se mahtaa kuulostaa. Mutta heti jos ajattelen, että joku tulee lukemaan tämän.. ja varsinkin, että joku tietty ihminen tulee lukemaan tämän, se vaikuttaa tekstiin ja sen sisältöön. Alan kirjoittamaan sille tietylle ihmiselle sensuroin ja muokkaan. Alussa kirjoittaminen oli helpompaa ja avoimempaa, kun ei miettinyt, että joku tulee lukemaankin tekstin. Totta kai aina joku raja on ollut, mutta nykyään se raja tulee selkeästi helpommin vastaan.

Huomaan, että jos kerron itsestäni, ihmiset luulevat että sitten kerron mitä vain he vaativat tai pyytävät. Henkilökohtaiseen facebookkiini tulee viestiä ja snäpissä vaaditaan kertomaan lisää ja kaikki henkilökohtainen. Ei siinä, itseppähän olen tietyllä tapaa avoin ja olen paljon sosiaalisessa mediassa. Mutta tulee tietyllä tapaa sellainen fiilis, että jos annat pikkusormen, niin koko kätesi vaaditaan. Sinusta halutaan tietää pituus, paino, kuppikoko, lempi seksiasento, painot millä treenaat. Ihminen haluaa tietää sinusta kaiken vain voidakseen toisaalta olla sinä ja toisaalta voidakseen vihata sinua ja käyttää kaikkea saamaansa tietoa sinua itseäsi vastaan. Ja toinen on, että kertomaani väritellään ja kehitellään omia juttua kertomani perusteella. Voin sanoa vaikka, että olen hyvin mielipiteikäs (ei taida olla oikea sana? :D) ihminen ja pian jo puhutaan, että olen täys kusipää. Näin siis esimerkkinä. Ja se on tietysti asia, jolle en voi mitään. Ihmiset aina katsovat asioita omasta perspektiivistään ja luovat omia mielikuviaan. Eikä se minua oikeastaan haittaakaan, muuta kun vasta siinä vaiheessa, jos ihminen tulee nimenomaan sinne kommenttiboksiin huutelemaan asioita omien päätelmiensä kautta. Se voi toisinaan olla hyvin turhauttavaa.

Vaikka vuosien saatossa olen totta kai oppinut sietämään paljon paremmin ilkeitä tai ärsyttäviä kommentteja, niin viime vuonna en vain olisi jaksanut. Ja toisaalta se harmittaa myös itseäni. Tiedän, että mielenkiintoista blogia tai brändiä ei rakenneta ilman mielipiteitä. Haluan olla persoonallinen ja herättää mielipiteitä, haluan sen jälleen blogistani esiin. Mutta viime vuonna, varsinkin loppuvuodesta kun vietin päivät saattohoidossa kuolevan läheisen vieressä, en olisi tullut mieleenikään jaksaa alkaa kotona lukemaan mitään ilkeitä kommentteja. Paukkuni eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet.

Myös uusi koulu ja uusi ura yrittäjänä ovat kuluneen vuoden aikana muokanneet minua. Olen ammattimaisempi ja kypsempi. Koen suurta vastuuta sanomisistani. En voi enää sanoa mutu-tuntumalla, että noh kookosöljy on terveellistä. Koska siihen ei ole mitään kattavaa tutkimusdataa ja en voi perustella sanomaani. En vastaa sanomistani enää vain yksittäisenä bloggarina ja yksityishenkilönähenkilönä vaan ravintovalmentajana ja personal trainerina. Se mitä sanon, edustaa yritystäni. Sanomattakin selvää, se luo paineita.

P7011774

Olen myös miettinyt, että katosi pala luovuuttani kun vaihdoin ehkäisyni hormonittomaan vaihtoehtoon. Jos henkinen epävakaus teki luovuudestani suurempaa. Tunteiden aallonharjat olivat korkeampia. Vähän kuin alkoholi ja huumeet taitelijoille ja artisteille! 😀 Noh, ehkä kuitenkin syynä on ollut vain kiire ja stressi.

En silti halua, että blogistani muuttuu liian tieteellinen ja kuiva, se ei todellakaan ole minua. Haluan säilyttää räväkkyyden ja hauskuuden.. enkä vain säilyttää, lisätä sitä! Olen saanut nyt kesän aikana kirjoitusintoa ja luovuutta takaisin. Toivon todella, että seuraava kouluvuosi ei olisi niin raskas kuin edellinen. Luulen kyllä, että ei. Nyt palikoita ja osia on vähemmän ja kuormitus ei läheskään niin suurta. Mutta suoraan sanottuna, en enää malta odottaa valmistumista. Vaikka kouluni on ihanaa ja nautin siitä, että tietoni ja taitoni kasvavat. Mutta nyt kun olen löytänyt oman intohimoni, en malttaisi olla tekemättä töitä. Haluan tehdä töitä ja kasvattaa yritystäni. Olisi hienoa pystyä jossain vaiheessa palkkaamaan muita personal trainereita ja ravintovalmentajia, tarjota heille valmis asiakaskunta ja luoda omaa yritystä sitä kautta. Suoraan sanottuna, kasvattaa omaa imperiumia. Näin vaatimattomasti sanottuna. Haluan viedä terveyden ilosanomaa eteenpäin sitä kautta. Olen ollut koulussa tai hanttihommissa nyt 20 vuotta. Seitsemän vuotiaasta tähän ikään asti. Vielä en ole päivääkään saanut ennen tätä kesää tehdä sellaista työtä josta oikeasti nautin näin jumalattoman paljon.

Totta hemmetissä suoritan korkeakoulun nyt täysillä loppuun, mutta voin kyllä sanoa, että jano työntekoon on suuri. Ja haluaisin vaan jo tehdä töitä, kasvattaa perheen ja elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Vielä pitäisi malttaa 1,5 vuotta..

P7011763

 

Vaatteet *Junkyard

*Swetari

*Lippis