Vaikeat kouluvuodet, valmistumisen tärkeys

Ensi viikolla on viimeinen tentti, tällä viikolla viilaan enää viimeiset pienet jutut oppariin. Ja se on sitten siinä ja minä valmistun.

Tie alkoi vuodesta 2014

Valmistuminen itsessään on jo iso juttu, mutta itselläni tämä on tuntunut suurimmalta vuorelta, mitä olen koskaan kiivennyt. Kun 2014 pääsin kouluun, olin iki-onnellinen. Olin pitkään miettinyt mihin haluan lähteä opiskelemaan. Ei ollut mitään selkeää asiaa, mitä halusin tehdä. Minulla ei ollut vielä pitkään parikymppiseksi mitään hajua ”mikä minusta tulee isona”. Laihtumisen myötä ravitsemus ja liikunta tuli mukaan kuvioihin, mutta vasta kun aloitin treenaamisen personal trainerin kanssa, homma sai todellisen kipinänsä. Mietin pitkään, että mikä koulutusala vastaisi hyvin omaan intohimoani. Restonomin koulutus tuntui olevan looginen. Olen kuitenkin enemmän käytännön tyyppi, enkä niinkään lukija, joten yliopisto ei tuntunut omalta ratkaisulta.

Ravitsemus, markkinointi, palvelumuotoilu.. kaikki tuntuivat täysin omalta jutulta restonomipuolella ja koin, että niitä pystyisi helposti yhdistelemään työssä. Koulu ei kuitenkaan ihan täysin vastannut odotuksiani ja siellä keskityttiin pitkälti keittiöön ja ruoan varsinaiseen laittamiseen. Restonomilinjalta oli mahdollisuus hakea yrittäjyyden linjalle. Hain ja pääsin.

Silloin löysin sen, yrittäjyyden. Voi luoja missä olet ollut koko elämäni. Silloin sen tajusin, minä olen yrittäjä-henkinen ihminen aivan täysin henkeen ja vereen. Koulussa yrittäminen tapahtui kuitenkin tiiminä. Tiimiyrittäminen ei sinänsä ole huono ajatus, mutta silloin kun 20 nuorta laitetaan perustamaan yritys ilman alkupääomaa ja pyörittämään sitä ilman selkeää yhteistä tavoitetta, ilman opettajia, voi siitä seurata kaaos. Korostan, että kerron vain oman näkökulmani ja kokemukseni, eikä tarkoitukseni ole mustamaalata tai haukkua.

Valmistuminen <3 Takki täältä.

Kiusaamisen arvet

Yritysmuotomme oli osuuskunta, jonka jo lähtökohtaisesti koen itselleni epäsopivaksi. Ja ainakin näissä puitteissa. Toki, koulussa tärkeintä oli oppiminen ja osallistuminen. Mutta koin, että kaikesta piti aina olla super-innoissaan ja samaa mieltä muiden kanssa, tai uhattiin erottamisella. Silloin opin, että ihmistä ei ikinä saada motivoitumaan tuollaisella, päinvastoin. Itse olin koko kaksi vuotta hämyilevän erotusuhan alla, koska olin niin erilainen kuin muut. Erilaisuuteni korostui ihan kaikkeen ja siksi blogini on täynnä siitä kumpuavia tekstejä koko niiden kahden vuoden ajalta. Erilaisuus voi olla antoisa tai raastava kokemus. Olen jo ala-asteelta lähtien ollut enemmän tai vähemmän koulukiusattu ja vanhat arvet nousivat pintaan. Miksi olen aina se silmätikku? Mikä minussa on sellaista, joka saa minut jäämään ulos porukasta? Mikä minussa provosoi ihmisiä?

Olen ollut vuosien varrella kiusattu myös netissä ja somessa. Ja sitä aina jää miettimään, että mikä vika itsessä on. Ei kiusattu aina mieti sitä, että mikä vika kiusaajassa on. Ja se on aika surullista ja ennen kaikkea kuluttavaa. Se vie energiaa elämän kaikelta hyvältä, johon tulisi keskittyä.

Mutta olenhan yrittäjähenkinen luova introvertti. Tiedostan olevani ihmisenä haastava ja eriskummallinen. Mutta en silti ole ilkeä tai paha, päinvastoin.

Edellä mainitsemieni haasteiden lisäksi elämäntilanteeni tekivät koulunkäynnistä haastavan. Halusin kuitenkin rämpiä koulun ajallaan, koska noh, suoraan sanottuna koen, että ikäni alkaa tulla jo vastaan. Etenkin vielä silloin kun olin kihloissa, halusin valmistua ajoissa, koska silloin mietti perheen perustamiseen liittyviä asioita, kuten äitiyislomarahaa jne (sekä kelan korvaus opintolainasta on myös äärettömän iso porkkana). Olin muutenkin hieman muita vanhempana hyvin eri elämäntilanteessa kuin muut ja en koskaan käynyt mm. iltariennoissa ja sekin aiheutti kismaa. Koen harmilliseksi, että suomalainen opiskelukulttuuri keskittyy niin paljon alkoholiin.

Omien elämäntapojen muutoksien myötä elämään ei enää juurikaan kuulu alkoholi, vaikka täysin absolutisti en olekkaan. Nyt vain hauskanpito löytyy muualta kuin baarin tiskiltä.

Introverttikummajainen

Koulun ilmapiiri oli omaan makuuni hieman uskonlahkoa muistuttava. Kaikesta piti olla hyper-innoissaan tai muuten oli silmätikku. Ja olen luonteeltani hyvin anarkistinen, en innostu asiasta vaan koska muutkin. Minulla pitää olla sisäsyntyinen intohimo ja selkeä syy jos innostun jostain. Painostus on vain ahdistavaa. Pidin koulun innovatiivisuudesta ja uusien ideoiden ja näkökulmien tuottamisesta. Sain paljon uutta tietoa markkinoinnista, innovointikeinoista sekä ihan yleisesti bisneksen ja yrittäjyyden maailmasta. Pidin aiheluennoista, mutta hyvin pitkälti kaikki muu ahdisti ja tuntui painostavalta. Luokassamme oli minun lisäkseni vain toinen introvertti ja se näkyi. Silloin tajusinkin ”introverttiyteni” ja aloin tutkimaan asiaa. Toin omia luonteenpiirteitäni koulussa esiin, jotta minua olisi ymmärretty hieman paremmin, mutta asia vain kostautui. Minua alettiin pitämään ”introverttikummajaisena, joka ei jaksa ihmisiä”. Mutta toki todellisuudessa, 48h mökkireissut 18 äänekkään ekstrovertin kanssa, ilman mitään omaa rauhaa, olivat minulle aivan täyttä tuskaa. Jo ystävieni kanssa, jotka eivät samalla tavalla syö energiavarojani, tuollainen olisi haastavaa. Lisäksi silloinen puolisoni oli aina äärimmäisen mustasukkainen reissuista. Mökkireissut olivat kuitenkin oleellinen osa koulua ja kun en osallistunut ensimmäiselle mökkireissulle, asiaa puitiin koko seuraava vuosi aina kuin mahdollista. Yhtäkkiä olin syy kaikkiin tiimin ongelmiin. Kuinka en kuulemma sen takia päässyt mukaan porukkaan. Sen sijaan, että minua olisi yritetty ymmärtää ja tsempata mukaan porukkaan, minua syyllistettiin ja painostettiin tulemaan osaksi porukkaa. Tuli sellainen olo, että minua ei enää edes haluttu osaksi porukkaa ja syyllistämisellä yritettiin vain savustaa ulos. Tiimin ongelmille haluttiin selkeä syy ja se haluttiin sysätä minun päälleni. Vaikka olin suurimman osan  ajasta omassa rauhassani, enkä aiheuttanut tiimiin minkäänlaista kismaa. Tilanne oli klassinen koulukiusaamistilanne, yksi ihminen otetaan silmätikuksi, osa kiusaa ja loput ovat hiljaisia hyväksyjiä. Hiljaiset hyväksyvät eivät puutu kiusaamiseen, etteivät itse joudu silmätikuiksi. Kuitenkin vahvana ihmisenä otin kaiken vastaan, enkä koko kahtena vuotena antanut milliäkään periksi. Sanoin aina oman mielipiteeni, vaikka olin aivan loppu koko tilanteeseen.

 

Ei kahta ilman kolmatta

Tähän vielä lisäksi mummuni haimasyöpädiagnoosi juuri ennen yrittäjyyslinjan alkua. Mummille annettiin puolesta vuodesta vuoteen elinaikaa ja siksi pyrin olemaan niin paljon mummin kanssa kuin ikinä pystyin. Meillä oli mummin kanssa lämpimät ja läheiset välit ja muutenkin kävin aina mummilla vähintään kerran viikossa. Samana päivänä lokakuussa 2015 kun sain tietää, että mummi menee saattohoitoon, silloinen puolisoni irtisanottiin työstään. Meillä oli häät tulossa, minulla koulu, pt- ja ravintovalmennusopinnot ja oman yrityksen perustaminen. Rahaa piti säästää häitä varten jollain ihmeen kaupalla. Hoidin samalla kodin, koska ne halunnut liikaa härkkiä mielestäni työtilanteestaan masentunutta puolisoani.

Hoidin arkea ja koulu eteenpäin. Koulussa perustin oman verkkokaupan jonka sain kivasti lennokkaaseen alkuun. Koulun puolelta en saanut verkkokaupasta mitään kiitosta, vaikka tiimin oli tarkoitus tukea ja tsempata. Koulusta sanottiin, että verkkokauppani oli epäonnistunut, vaikka tein alle vuodessa kouluprojektilla kymppitonnin. Syy oli siinä, että tein liikaa hommia yksin. Mutta olin uupunut ja surin mummia. Ja introverttina kaipasin yksinoloa eikä työnteko onnistunut koulun avokonttorissa. Nimeni oli jatkuvasti muiden huulilla kun tiimistä puhuttiin negatiivisesti. Minut haluttiin savustaa ulos aina kun mahdollista. Halusin kuitenkin olla yrittäjäpuolella, koska koin saavani sieltä itse paljon irti. Ymmärsin toki, että en ollut tiimiyrittäjä, ainakaan sellaisella kokoonpanolla. Itse varmasti tulevaisuudessa kokoan itselleni tiimin, jonka kanssa teen töitä, mutta silloin ne ihmiset ovat tarkoin valikoitu ja yhteinen missio on selkeä. Ja siihen asti olen onnellisesti yksityisyrittäjä.

Sain samalla oman yritykseni pyörimään ja puolentoista vuoden aikana asiakkaita on ollut noin satakunta. Olen oppinut, kehittynyt, mokannut, onnistunut. Opinnäytetyöni keskittyi yritykseni kehittämiseen. Minulla on kova halu onnistua yrittäjänä.

Kuten jo aikaisemmat lukijani tietävät, 2016 sitten kaikki todella romahti, kun isäni menehtyi onnettomuudessa ja pian sen jälkeen selvisi puolisoni kaksoiselämä ja jatkuva pettäminen. Koulua oli siinä vaiheessa reilu vuosi jäljellä, yritys hoidettavana. Äidistä piti pitää huolta, lapsuudenkoti myydä. Muuttaa omaan kämppään, hoitaa koira yksin. Perua häät ja haudata isä.

Viimeinen kuva isästä kertoo paljon isän rakkaudesta musiikkiin. Tämä piirre on hyvin vahvasti periytynyt minuun. Tunnen musiikin joka solullani. 

Jälleen koulun puolelta ei herunut sympatiaa. Varmasti jokainen läheisensä menettänyt kokee sen, että ihmiset ajattelevat, että ”vieläkö se nyt suree, vieläkö se nyt jauhaa tuosta”. Kävin kuitenkin montaa päällekkäistä surua ja traumaa läpi. Ja suru on täysin yksilöllinen kokemus, johon ulkopuolinen ei voi puuttua tai tietää, mitä toinen käy läpi. Toki silloin pitää, jos sureva ihminen muuttuu itsetuhoiseksi. Koulussa ei nähty suruani, meninhän kouluun aina hymyssä suin ja laittautuneena. Suruni unohdettiin. Koulussa heitettiin läppää kuolemasta ja onnettomuuksista. Ei missään nimessä tahallaan, mutta jokainen kerta meinasin tukehtua kurkussani olevaan palaan. Jokainen tunti ja hetki isäni oli mielessäni. Suru ei todellakaan ollut pois, vaikka en suruani näyttänyt. Jopa koulupsykologi sanoi, että suruni ei mitenkään näy vasta kun todella kaivaa asian minusta esiin. Mutta minun oli vain pakko jaksaa, pakko olla vahva. Yksinkertaisesti ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Olin kuitenkin juuri alkanut hyvinvointialan yksityisyrittäjäksi. Kun elämäntyö on tsempata muita ja olla esillä somessa, ei sitä omaa surua ja uupumusta voi silloin kovin vahvasti näyttää. Sehän karkoittaa asiakkaat, niin ainakin ajattelin. Sittemmin asiakkaikseni on tullut paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet elämässään kovia. Keskustelumme ovat antoisia ja osaan samaistua asiakkaiden kokemuksiin ja ajatuksiin. Osaan neuvoa ja tsempata. Olen sittemmin huomannut, että nämä elämänkokemukset ovat tuoneet minulle sellaista ammatillista kokemusta, mitä ei mistään koulutuksesta tai kirjoista ikinä saisi.

Joten, tämä koulunkäynti on ollut kivinen ja pitkä tie. Mutta tuon opinnäytetyön palautan ensi viikolla, koska

 

en sun surulapsesi tahtonut koskaan mä olla vaan nousta korkeuksiin” 

 

Koska jaksan vaikka mikä tulisi. Vien elämää eteenpäin, vaikka mikä olisi. Minulla on isäni leijonan voimat ja mummuni hyväntahtoinen mieli ja ainoa tehtäväni on tehdä heidät ylpeäksi. Ja siinä kukaan ei ikinä tule minua pysäyttämään.

Kaikesta tästä on selvitty ja jos mietit miten, en oikein itsekkään tiedä. Mutta sen nyt tiedän, että meissä jokaisessa on paljon enemmän voimia kuin ikinä uskoisimme. Ja siitä saan työhöni enemmän inspiraatiota kuin ikinä.

Ja jokaiselle kiusatulle haluan sanoa, että vika ei ole sinussa. Vika on aina kiusaajassa. Ja itse olen aina ja ikuisesti mieluummin kiusattu kuin kiusaaja. Ja kostaa ei tarvitse, koska kiusaajalle on jo kosto itsessään se paha olo, joka hänellä on sisällään. Ja tulee muistaa, että kiusaajakin on vain ihminen. Todennäköisesti sellainen, joka kipeimmiten tarvitsisi rakkautta ja hyväksyntää.

Normal people don’t go around destroying other human beings. Joten, pysy hyvänä ihmisenä, universumi kyllä näkee sinut. <3

 

Isä, mulla pullopostia ois

Vuosi. Vuosi sitten puhuimme puhelimessa, keskustelimme. Vuosi sitten minulla oli isä, minulla oli maailman suurin tuki ja turva. Vuosi sitten menin töihin ja en tiennyt, että minulla ei enää ole isää. Vuosi sitten heräsin 22. syyskuuta aamulla, enkä tiennyt, että se oli ensimmäinen herätty aamu ilman isää. Vuosi sitten 23. syyskuuta, enpä tiennyt, että se tulee olemaan elämäni kauhein päivä. Vein äidin leikkaukseen, lähdin kouluun. Vuosi sitten, enpä tiennyt, että lapsuuden painajaiseni kävisi toteen. Vuosi sitten, enpä tiennyt, että poliisit olisivat ovellani, kertomassa, että minulla ei ole enää isää. Vuosi sitten, enpä tiennyt, että minulta tullaan viemään jälleen kerran paljon pois. Vuosi sitten, 21. syyskuuta, aamulla minulla oli vielä isä.

Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on se pahin. En sano, että suru tai kipu päättyy tähän, se vain muuttaa muotoaan. Suru on vieras, joka ei pyydä lupaa vierailuunsa. Suru ei kerro etukäteen tulostaan. Se vain ilmaantuu, ja peittää alleen kaiken muun.

Olen ollut väsynyt, hajalla ja sydämeeni on sattunut enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Nuori ihminen ei ole ajatellut sitä, että toinen vanhemmista ei enää koskaan olisi siinä. Silloin, kun on onnellinen perhe ja kaikilla terveys kunnossa. Kaikki hyvä on usein liian itsestäänselvyys. On äärimmäinen etuoikeus saada osakseen rakastava perhe. Ja niin sen näenkin. En ole maailmalle vihainen siitä mitä minulta vietiin, vaan olen kiitollinen siitä mitä sain.

Se, on asia, johon emme voi vaikuttaa. Kuolema on asia, jolle emme voi mitään. Toiset lähtevät liian aikaisin ja toiset liian myöhään. Emme voi vaikuttaa siihen, koska ja miten meidän aikamme koittaa, ellemme tee sitä oman käden kautta. Ajattelen asian niin, että taivas ei voinut odottaa isää. Vaikka en taivaaseen usko, mutta uskon johonkin korkeampaan. En tiedä mihin, mutta se jokin korkeampi tiesi, kuinka ihana isäni on. Ja kuka minä olen hänet omimaan.

 

Isän kaulakoru, jonka hän osti nuorena Isrealista. Hän oli töissä kommuunissa ja rakastui rauhan aatteisiin. Hän piti korua aina ja halusi, että kun häenestä aika jättää, minä saan korun. Se on tärkeintä mitä minä omistan. 

Jostain kumman syystä surun ja kaipuun ystävä on läpi tämän vuoden ollut kiitollisuus. Nyt tiedän, että tässä olivat ne eväät, jotka isältäni sain. Ja niistä en voisi olla kiitollisempi. Nyt olen aikuinen, isän työ on tehty ja nyt jatkan omillani. Ja olen niin kiitollinen isästä ja hänen opeistaan. Olen saanut rakastavan kodin ja koskaan minulta ei ole mitään puuttunut. Se ei muutu, vaikka isä minulta vietiinkin liian aikaisin. Tiedän, että isä eli hyvän elämän. Vaikka moni asia jäi kesken, mitään ei jäänyt sanomatta. Isä lähti onnellisena ja hän tiesi olevansa rakastettu. Se on hänelle paras aika lähteä, mutta omaisille kivuliain.

Olen nähnyt monta kuolemaa. Olen nähnyt syövän uuvuttaman mummin, olen nähnyt papan ja vaarin lähtevän, isän. Pieni sukuni on pienentynyt entisestään. Jokainen menetys, jokainen ihminen on antanut minulle paljon. Jokainen ikävän tunne, jokainen lapsuuden muisto on jotain, mitä ei rahalla pysty ostamaan. Tiedän, että mitään tai ketään ei tule pitää itsestäänselvyytenä.

Olen ollut väsynyt, olen ollut yksinäinen. Olen saanut osakseni rohkaisua, olen saanut ilkeitä sanoja ja huomannut, että ihmiset eivät ymmärrä. Mutta kukaan ei ole kokenut juuri sitä, mitä minä olen kokenut. Ja minä en ole kokenut mitä joku muu on elämässään kokenut. Kaikkien ei tarvitse ymmärtää, mutta nämä kokemukset tekevät minusta herkemmän ymmärtämään muiden tuskaa ja kokemuksia. Ei kai tällaisesta elämäntilanteesta voi jatkaa täysin samanlaisena kuin ennen. Kuten sanotaan, nämä kokemukset joko tappavat tai vahvistavat. Olen kokenut yksinäisyyttä suruni kanssa, koska en ole uskaltanut näyttää suruani tai olla heikko. En oikeastaan ole voinut. Olen ollut täysin yksin taloudellisesti vastuussa itsestäni. Ensimmäinen vuosi yrittäjänä ja en halua pelottaa surullani asiakkaita pois. Totta kai suru on varmasti näkynyt työssäni, mutta kiitän jokaista asiakastani tästä vuodesta. Koska suru tai kipu ei ole este työkyvylleni. Työ ja elämän jatkuvuus ovat suurinta lääkettä tähän kaikkeen. Se, että minä pärjään ja minä jaksan. Minä pystyn tähän kaikkeen ilman ketään, minä olen pärjäävä nuori aikuinen. Minä saan yritykseni ja talouteni toimimaan, kaikesta huolimatta. Se tunne on minulle äärimmäisen tärkeä.

Viimeiset vuodet ovat olleet taistelua, jonka loppu olen odottanut. Mummon sairaus, puolison työttömyys, taloushuolet, koulu ja vaikeudet siellä ympäristössä, muiden oppilaiden painostus ja ymmärryksen puute, oma yritys, verkkokauppa, isän menetys, ero, häiden peruminen, häpeän tunne petetyksi tulemisesta, järkytys puolison valheiden paljastumisesta, muutto ensimmäistä kertaa yksin, hautajaiset, perunkirjoitus, lapsuudenkodin myyminen, isän yrityksen myyminen, oman yrityksen asiat, opinnäytetyö.. paljon isoja asioita, joissa ei ole muuta ratkaisua kuin jaksaa kaikki. Kukaan ei tee asioita puolestani, kukaan ei pelasta. Ystävät kuuntelevat ja tarjoavat olkapäätä, ovat läsnä. Ja siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Mutta kun on paljon isoja asioita, sitä ei edes halua pysähtyä, koska pelkää, että sitten vauhti loppuu täysin.

Kesällä otin ensimmäistä kertaa oikeasti aikaa. Nukuin melkein koko kesän. Kun sielu on väsynyt, mikään määrä unta ei riitä. Oli päiviä, kun pelkkä puhelimen tai sähköpostin tarkastaminen tuntui ylipääsemättömältä. Samaan aikaan piti varmistaa, että koulussa ymmärretään väsymykseni, mutta samaan aikaan en halunnut asiakkaideni näkevän sitä. Mutta sitä ei minusta nähnyt, ei juuri kukaan. Ja toisaalta, hyvä niin. Koska tiesin, että suunta on kokoajan parempaan. Vaikka oli päiviä, että en päässyt sängystä ollenkaan ylös, tiesin sen olevan väliaikaista. On ollut hetkiä, kun olen miettinyt, että onko tässä elämässä mitään järkeä. Olen miettinyt, kenelle annan koirani, jos tulee päivä, etten enää jaksa. Olen miettinyt, että miten äitini ottaisi sen.

Mutta ne ovat olleet hetkiä, ajatuksen sivulaiseita, äärimmäistä väsymystä ja uupumusta. Yksinäisyyttä. Sitähän sanotaan, että ilman pimeää et voi nähdä valoa. Ja nyt olen siirtymässä valoon. Näen tulevaisuuden kirkkaana.. vielä kaukaisena, mutta kirkkaana. Kunnianhimoni ja tekemisen paloni on pikkuhiljaa palaamassa. Pienetkin asiat tuntuvat isoilta ja olen säilyttänyt kiitollisuuden tunteeni elämää kohtaan. Koen monen asian epäreiluksi, koen saaneeni osakseni epäreilua vihaa ja tunteettomuutta. Mutta näen kaikessa syyn, näen kaikessa opetuksen. Näen kaikessa tien, joka johtaa minua juuri sinne minne minun pitääkin mennä.

Uskon, että kaikki asiat menevät loppujen lopuksi juuri niin kuin pitääkin. Kaikista tärkeintä on jaksaa itse uskoa siihen ja kun on tarpeeksi voimia tehdä kovasti töitä kaiken eteen. Elämä ei ole virta jonka mukana me vain ajelehdimme. Elämä on olosuhteita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta voimme joustaa sen mukana ja silti itse rakentaa omaa totuuttamme.

En sano, että mikään ei enää kaada tässä elämässä minua. En voi missään nimessä sanoa niin. Vielä on paljon asioita koettavana ja nähtävänä ja olisi naivia ajatella, että kaikki elämäni kipu olisi tässä. Elämään kuuluu kipua, surua mutta myös hyvää ja kaunista. Olen väsynyt kipuun, mutta se on näyttänyt minulle kiitollisuuden hyveen, nöyryyden elämän haurautta ja suuruutta kohtaan. Olen oppinut paljon sellaista, mitä ei ikävuosillakaan saavuteta. Olen menettänyt nuorena isän, suurimman sankarini. Siihen en varmasti koskaan olisi ollut valmis, mutta näin nuorena en todellakaan ollut valmis. Toivon, että pian saan myös hyvää osakseni, jotta jaksan taas seuraavaan hyökyaaltoon. Näistä selvitään, vaikka ne koettelevatkin pientä ihmistä.

Olen miettinyt, että miksi saan osakseni näin paljon pahaa. Olenko paha ihminen? Mikä elämän oppi minun on pitänyt oppia? Toisaalta mietin, että onko minulle annettu joku suurikin tehtävä, jota varten olen käynyt läpi tämän tulikokeen.

Osa minusta myös miettii, että kun laittaa kaiken täydelliseen perspektiiviin, kaiken tämän surun koko maailman surun kanssa. Jos asiaa oikeasti miettii isossa mittakaavassa, en kehtaa edes valittaa. Minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Se, että minulta vietiin jotain, ei poista sitä, että minulla oli melkein kolmekymmentä vuotta jotain upeaa. Monella ei ole läsnäolevaa isää koko elämänsä aikana, joten en kehtaa valittaa siitä, että omani otettiin pois ennen kuin itse olisin ollut siihen valmis. Monella ei ole rakastavia vanhempia, minulla on edelleen äiti. Maailman tärkein ja rakkain äiti.

Joten, elämä tuokoon mitä tuo. Yritän kestää vastatuulen ja vahvistua jokaiselle kerralla. En enää uhoa, vaan hengitän vain syvään ja antaudun.

Saman lupaan kaiken hyvän kanssa.