Not getting married -party

Nyt se sitten koitti, se mikä piti olla hääpäivä. Vietin sen ystävieni kanssa meidän mökillä pitäen hauskaa. Itselleni oli tärkeää, että päivään sovittiin jotain hauskaa. Oli tärkeää, että sain viettää sen rakkaiden ihmisten kanssa. Pelasimme pelejä, kävimme keskiyöllä järvessä uimassa, olimme paljussa ja ennen kaikkea nauroimme sydämemme kyllyydestä. Voi luoja! Ehkä koko kesän parasta ilta. <3

Paras not getting married -kakku! 😀

Olen yli ihmisestä, mutta en siitä mitä tapahtui. Tai, edelleen käsittelen sitä, että miten joku voi elää niin kaksoiselämää, valehdella aivan kaiken ja lopulta paljastua aivan joksikin muuksi kuin mitä olen viimeiset viisi vuotta luullut. Olisi se ollut sitten puoliso tai ystävä, tapaus olisi järkyttänyt minua yhtä paljon. Mutta todellisuudessa minun on pelottavankin helppo päästä yli ihmisistä, jotka tekevät minulle väärin tai kohtelevat minua huonosti. Olen aina tiennyt sen, että en katsele suhteessa valehtelua tai pettämistä. Koska tiedän, että silloin se ei ole aitoa rakkautta ja kylmästi sanottuna, silloin on helppo päästää sellaisesta ihmisestä irti. Mutta se, että mitä tässä on alle vuosi sitten sattunut, on totta kai asia, mitä tulen vielä pitkään pyörittelemään päässäni. Kuitenkin isän kuolema on asia, joka on eniten vienyt ajatustyötäni. Ero on aivan toissijainen asia. Ero on asia, johon ”ratkaisu”. Eron jälkeen löydän kyllä vielä uuden rakkauden. Mutta uutta isää en tule koskaan saamaan, kuolema on lopullinen asia, johon ei ole ns. ratkaisua. Ero on normaali asia, jonka suurin osa meistä kokee edes kerran elämässään. Toki tämä ero ei ollut vain sitä, että kasvoimme erilleen tai, että toinen vain petti. Itseltäni lähti koko pohja viimeiseltä viideltä vuodelta, että mikä on totta ja mikä ei. Ja jokainen joka on joutunut perumaan häänsä, tietää edes jotenkin miltä minusta tuntuu. Jokainen, joka on kokenut parisuhteessa henkistä väkivaltaa, tietää edes jotenkin, miltä minusta tuntuu. Jos kyseessä olisi vain tavallinen ero, asia olisi varmasti jo mielessäni käsitelty ja olisin siitä vain hiljaa.

Mutta edes ystäväni eivät välttämättä edes muista, kuinka rankka vuosi minulla on takana. Ja ymmärrän sen täysin. Siinä missä muut jo saattavat jopa unohtaa viimeisen vuoden tapahtumat, minä käsittelen niitä vielä pitkään. Ja en edes muista koska viimeksi minulta olisi kysytty, että miten jaksan. Ja monet surutyötä tehneet sanovat samaa, lopulta surun kanssa jää yksin. Ja se on toisaalta myös tärkeää. Muille ihmisille tulee helposti sellainen olo, että vieläkö hän jaksaa jauhaa aiheesta. Mutta surutyö on niin yksilöllistä. Toisilla se vie vuoden ja toisilla kymmenen. Itselläni tulee edelleen erilaisia jaksoja, välillä en ajattele asiaa ollenkaan ja välillä tunnen vihaa, välillä surua. Eron suhteen olen jo aikoja sitten ollut sinut eron kanssa. Oikeastaan heti kun asiat paljastuivat, tiesin, että tämä elämän luku oli tässä. Mutta isän kuoleman kanssa minulla on vielä tehtävää. Olen matkalla asian hyväksymiseen, mutta vielä on hieman matkaa sinne. Kuitenkin vielä muutama kuukausi sitten tuntui siltä, että kun ajattelin isän olevan pois, ajatus tuntui suorastaan absurdilta. Vaikka tottakai tiedostan, että isä on pois, silti se edelleen tuntui ajatuksena oudolta. Miten joku tärkeä ihminen voi yhtäkkiä olla pois elämästäsi?

Joten, suurin surutyö on kuitenkin mennyt isään. Ero on omalla tavallaan tuntunut myös kuolemalta, koska se ihminen, jonka minä tunsin, olikin vain luotu hahmo. Minun tuntemani ihminen tavallaan kuoli pois. Mutta silti, sitä ihmistä en kaipaa. Se ei ole enää sitä, mitä minä haluan tai tarvitsen. Mutta, tämä asia on nyt käsitelty. On tärkeää huomata, että missä menee se raja, että milloin käsittelet asioita ja milloin elät liikaa menneisyydessä. Ja en halua olla sellainen ihminen, joka miettii liikaa menneitä. Koen, että asia on nyt käsitelty ja olen täysin sinut menneisyyteni kanssa, en koe jatkuvaa tai suurta vihaa enkä katkeruutta. Uskon niin vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Juuri nyt asiat ovat kuitenkin hyvin ja olen onnellinen. <3

 

Mutta, jotta blogi ei jatkuvasti pysyisi vain näiden ikävien aiheiden ympärillä, mistä haluaisitte, että kirjoitan?

Onko liikuntaan tai ravintoon liittyviä aiheita, josta haluaisitte lukea? Ehdottakaa rohkeasti. <3

 

 

Miltä sinkkuelämä maistuu nyt?

Huh! Kohta on tullut oltua pian vuosi sinkkuna, vuosi! What. No okei, lokakuussa vasta. Mutta silti, aika menee ihan älyttömän nopeasti. Ja oudointa tässä on se, että nyt jo tuntuu siltä, että olisin ollut aina sinkku. Sinkkuus sopii minulle. Olen sen verran itsenäinen ja itsekäs tyyppi, että nyt vaan nautin siitä kun saan mennä ja tulla miten halajan.

Suurin muutossa alussa oli se, että todellakin olin yksin tiettyjen asioiden kanssa. On eri asia muuttaa omilleen ja oppia asioita, kun on tietynlainen näyttämisenhalu siihen, että pärjää. Mutta nyt minulla ei ollut edes vaihtoehtoa siihen, että saisin aina apua. Yhtäkkiä ei isää, ei puolisoa. Ei läheistä miestä, joka auttaisi. Silloin yksineläminen alkaa erilailla. Silloin kun et voi saada apua, on milloin sitä haluaisit. Alussa se tuntui siltä, että minulla ei ole enää ketään. Ja itselleni on hyvin hankalaa pyytää apua ja etenkin jos saan vähänkin kommenttia siitä, että ”noh, miten et tuota muka osaa”, niin sitten ainakin menen ihan lukkoon. Alussa kun ei tiedä jostain asioista mitään, joutuu kysymään tyhmiäkin kysymyksiä ja se on inhottavaa. Silloin haluaisi vaan, että joku auttaa eikä tuomitse. Olen ensimmäistä kertaa elämässä ihan täysin omillani. Ei ole edes sitä isää, kenelle pystyi aina soittamaan, se keneltä kehtasi kysyä ne tyhmimmätkin kysymykset. Ei, nyt on vain minä ja omat tämänhetkiset selviytymistaitoni mitä tulee elämään ja elämiseen. Äitiä en halua kuormittaa, siskoni asuu toisessa kaupungissa ja ystävillä on oma elämä. Ja toisaalta, haluan tätä. Tarvitsen tätä. Tämä on tehnyt minulle hyvää.

Olen saanut elämään aivan erilaisen otteen. Niin kornia kun se onkin, olen todella päässyt tutustumaan itseeni. En siihen, mitä isäni haluaa minun olevan tai kuka olen puolison kanssa. Siihen, kuka minä ihan oikeasti olen. Ja kun asuu yksin, on aika pirun tärkeää, että pitää itsestään. Ja minulla eivät seinät kaadu päälle, viihdyn persoonassani. Olen oikeasti aika iloinen ja positiivinen, pärjäävä nuori aikuinen.

Olin isän pieni tyttö ja isä auttoi aina. Olin myös monta vuotta jonkun puoliso. On kuitenkin iso lahja elämältä, että opin itse riittämään itselleni. Kukaan ei tule enää ja auta laskuissa, kukaan ei juuri sillä hetkellä ota kainaloon ja lohduta. On pärjättävä omillaan. Ja se on tärkeä taito osata, se antaa samalla paljon vapautta. Kun mikään tässä elämässä ei ole varmaa, eikä liikaa kannata nojata ja varata kenenkään muun voimiin. On hyvä asia, jos oppii itse antamaan itselleen sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee.

Toki, olin menossa naimisiin ja mielessä oli jo perheen perustaminen. Jo ikänikin puolesta siihen jo pieni aikapaine. Vaikka nyt tapaisin jonkun, en silti alle kolmekymmentävuotiaana tule tässä elämässä saamaan perhettä. Ja meni hetki hyväksyä se asia. Tämä elämä menee nyt näin ja uskon, että sille myös on oma tarkoituksensa. Minun piti ensin kokea kaikki tämä, rakastaa ja menettää, vahvistua ja oppia olemaan omavarainen. Vielä on matkaa oman elämän kanssa, koulu ja työasiat.. mutta uskon, että kaikki asiat loksahtavat paikalleen ja löydän vielä rauhan ja tasapainon.

Katsoin hömppäleffan  How to be single ja siinä oli oikeasti hyvin tärkeä sanoma; elämää on myös sinkkuna. Se on hetki, kun saan mennä ja tehdä kuten haluaa. Et ole kiinni missään tai kenessäkään. Et joudu miettimään asioita kuin itsesi kautta. Toki, minulla on koira, josta olen nyt yksin vastuussa ja se tietyllä tavalla rajoittaa aika paljonkin. Mutta sekin vain opettaa hyvällä tavalla vastuuta myös mitä tulee itseeni. Mutta voin lähteä matkalle, enkä joudu miettimään mustasukkaisuuksia, voin muuttaa töiden perässä mihin tahansa. Maailma on nyt täynnä mahdollisuuksia ja voin tehdä tästä juuri sellaisen seikkailun kun haluan.

Toki, olen ihminen joka vihaa epätietoisuutta ja sinkkuudessa on se, että kun ei tiedä, että koska tapaa jonkun joka vetää jalat alta. Jos tietäisin, että vaikkapa kahden vuoden päästä tapaan elämäni miehen ja perustan perheen, voisin rauhallisemmin mielin nauttia vielä tästä vapaudesta. Mutten kuten jo totesin, jo ikänikin puolesta etenkin nuo perheenperustamis asiat totta kai kolkuttavat takaraivossa. Mutta, turha niitä on liikaa miettiä, sillä kaikki tulee kun on sen hetki. Nyt on aika nauttia tästä ja seikkailla.

On myös ihanaa, että enää ei ole epävarma nuori tyttö. Enää en masennu jos joku juttu ei toimi, mitä sitten! Miehiä riittää maailmassa ja se on sitten vaan meant to be. En jää kehenkään roikkuun vaan annan elämän mennä omalla painollaan. Kyllä se mies, joka minut oikeasti haluaa kokonaisuutena, pitää minusta sitten lujaa kiinni eikä päästä irti.

Olen oppinut tässä reilun puolen vuoden aikana niin paljon, että en edes itse sitä käsitä. Jos vuoden alussa oli vielä hassu ja pelottava ajatus asua yksin, nyt rakastan omaa kotiani, tätä rauhaa. Saan soittaa musiikkia, juuri sellaista musiikkia kuin haluan. Voin tanssia ja laulaa alasti. Toki, mikään ei estä tekemästä noita sitten myös parisuhteessa, mutta joka tapauksessa parisuhde omalla tavallaan vie sitä omaa 100% vapautta. Ja vapaus on nyt todella huumaavaa.

Olen ehkä nyt oikeasti ensimmäistä kertaa aivan täysin se, joka haluan olla. En elä kenenkään odotusten tai halujen mukaan. Se näkyy yleisesti myös siinä, että en enää mieti mitä muut minusta ajattelevat. Miksi laittaa itseään sellaiseen vankilaan. Kun ei välitä mitä muut ajattelevat ja tekee mitä haluaa, on saavuttanut pelottavan hurjan mahtavan vapauden tason.

Ainakin kaksi edellistä kesääni ovat olleet tylsiä ja olen kärsinyt omituisesta ahdistuksesta. Tämä kesä on ollut aivan toisenlainen, tämä kesä on ollut ihana. Olen nauttinut. Tavannut ihania ihmisiä, mennyt kavereiden kanssa ja elänyt hetkessä. Nyt nautin ihan jokaisesta päivästä. Vaikka elämääni kuuluu edelleen paljon stressiä, uusia asioita ja paineita tietyistä asioista, on tämä piru vie suurimmaksi osaksi aika maagista aikaa!