Annanko enää itsestäni?

Sisältää affiliate-linkkejä

Yksi päivä mietin, että annanko blogiin enää itsestäni. En ainakaan niin paljoa kuin ennen. Toki, välillä aidosti tuntuu siltä, että kaikki on sanottu. En enää elä menneisyydessä ja en jaksa määräänsä enempää muistella ”lihavia aikojani”. Laihdutuksesta puhun nykyään enemmän pt:n roolista käsin. Oma laihtumisena on vahvana taustalla, mutta ei enää tarinan päähenkilö. Enintään vahva sivupääosa.

Viimeinen vuosi on muuttanut blogiani. Toisaalta blogini on kypsynyt siinä missä minäkin, mutta toisaalta blogini ei ole enää niin syvällinen. Suurin syy siihen on muuttunut arki. Tästä kun aikaa miettii tasan vuoden taaksepäin, elämäni on muuttunut ja viimeinen vuosi on ollut todella stressaava. Pidin blogin kokoajan kuitenkin mukana, enemmän tai vähemmän. Blogi on kuitenkin minulle sellainen asia, josta en ihan heppoisin syin halua luopua.

P7011686

Kiire ja oman elämän stressi kuitenkin tekivät sen, että en jaksanut tai oikeastaan edes halunnut kirjoittaa blogiin mitään kovin henkilökohtaista. Tai ainakaan kovin usein. Uskokaa tai älkää, bloggarit usein jännittävät, että mitähän siellä kommenttiboksissa taas odottaa. Ja niin minäkin. Ja kyse ei niinkään ole siitä, että kommenteista loukkaantuisi, vaan ainakin itselläni enemmän siitä, että en yksinkertaisesti aina vaan jaksa. En jaksa vääntää asioista. En jaksa, että tuntematon ihminen ilman nimeä tai kasvoja moralisoi minua minun ratkaisuistani. Vaikka saan paljon enemmän ihania kommentteja, se yksi huono kommentti lisättynä stressiin ja väsymykseen voi oikeasti pilata joskus koko päivän. Tai sanotaan, että ei se ainakaan motivoi kirjoittamaan blogia lisää. Tiedän, että sitähän juuri niillä kommenteilla haetaankin ja en sano, että aina ottaisin itseeni. Vaan nimenomaan viimeisen vuoden aikana, kiireen, omien murheiden ja uuden koulun ohella en vain jaksanut ottaa blogista lisästressiä. Tietoisesti välttelin kirjoittamasta sellaisia tekstejä, joista voisi mahdollisesti syntyä paskamyrsky.

Toisen bloggarit ovat luoneet koko bloginsa ja kävijämääränsä perustuen provosointiin. Aina sohaistaan jotain ampparipesää ja aina ollaan ihan täysin eri mieltä kuin muut. No hei vaude, justoo! Niin varmasti jokaisella on asiasta kuin asiasta omat mielipiteensä. Mitä hienoa siinä on, että pitää itseään fiksumpana kuin muut ja toisella tavalla ajattelevia idiootteina. Minä en ainakaan halua rakentaa sellaista henkilöbrändiä. Ja toisaalta, nyt varsinkin kun olen yrittäjä, en olen entistä varovaisempi sen kanssa, mitä suustani päästän. En halua olla sellainen blogipersoona, jota vihataan. Voi olla mielipiteikäs ilman, että on kusipää. Ei vaadi yhtään taitoa olla kusipää, mutta se vaattii vuorovaikutustaitoja, dialogia, tunneälyä ja verbaalisia (ja kirjoitus-) taitoja, että osaa sanoa mielipiteensä ilman (ainakaan tietoisesti) loukkaamatta ketään. Vaikka jotkut bloggarit saavat provosoimisella suuren määrän kävijöitä blogiinsa ja sen jälkeen nauravat matkalla pankkiin, niin se on jotain, mitä minä en halua tehdä. Se on sama kuin ampuisi itseään jalkaan. Lukijoita ehkä tulee nyt, mutta huono maine on ja pysyy.

P7011693

Totta kai tulen kirjoittamaan aiheista, jotka jakavat mielipiteitä. Ja totta kai tulee hetkiä, kun ihmiset ovat kanssani eri mieltä. Siihenhän toisaalta blogin kirjoittaminen perustuu. En ikinä ole halunnutkaan, että tämä olisi yksinpuhelua tai pelkkää jeejee olet ihana kommentointia. Saa ja pitää olla eri mieltä. Myönnän, että itsekkin toisinaan ylitulkitsen kommentteja. Kun toisinaan saa niitä kakkakommentteja, oppii olemaan turhan varuillaan ja toisinaan tekee myös tulkintavirheitä. Olen herkkä ja kova puolustamaan itseäni, mutta en ole herkkähipiäinen. Monet luulevatkin, että en kestä eriävää mielipidettä ja se ei alkuunsa pidä paikkaansa. Kestän eriävän mielipiteen (aiheesta, en jos kyse on minusta ja minun valinnoistani), mutta en siedä tylyjä kommentteja. En kirjoita blogia sen takia, että ihmiset saisivat haukkua minua tai purkaa omaa pahaa oloaan.

Tulee myös ottaa huomioon se, että en kirjoita omalla domainilla, vaan olen osa isoa portaalia. Ja aina kun on osa isompaa kokonaisuutta, on olemassa yleiset säännöt. Ja niihin yleisiin sääntöihin kuuluu kommenttien moderointi. Kyse ei siis ole aina siitä, että loukkaannuin ja en halua julkaista jokaista törkykommenttia, vaan siitä, että fitfashionin bloggarina minun tulee pitää blogini hyvän maun rajoissa. Jos kommenttikentässä lojuu iso kasa negatiivisia kommentteja, en koe itsekkään, että blogini on silloin sellainen paikka, johon on kiva tulla. En halua sateenkaaria ja vaaleanpunaisia ruusuja, mutta ammattibloggaajana haluan, että blogini pysyy kaikin puolin asiallisena. Kuka tahansa voi koska vain tutkia blogiani, yhteistyökumppanini, mahdollinen tuleva työnantajani ja en halua, että blogistani löytyy silloin täyslaidallinen huoraksi haukkumista.

Ja ei kommenttien tarvitse olla aina edes perus puhdasta trollausta. Joskus ne on ovelasti puettu semiasilliseen muotoon, mutta selkeästi taustalla on halu satuttaa tai ärsyttää minua. Ja sitä olen kuluneen vuoden aikana tietoisesti välttänyt. Koska en yksinkertaisesti ole jaksanut. En pätkääkään. Voisin tehdä niin, että antaisin vain kaikkien kommenttien mennä kommenttiboksiin tai sitten niin, että en vain vastaa kommentteihin. Mutta en halua sitäkään, haluan vastata kaikkiin asiallisiin viesteihin ja haluan, että blogini lukijat saavat vastauksia kysymyksiinsä.

Myös mitä enemmän blogiani luetaan, sitä enemmän sensuuri iskee päälle. Muun muassa äitini kertoi lukevansa blogiani ja kertoi, että heillä töissä luetaan blogiani. Mikä on siis ihanaa! Mutta se vaikuttaa helposti kirjoituksiini. Normaalisti kun kirjoitan, en ajattele, että joku tulee lukemaan teksin. Niin hassulta kun se mahtaa kuulostaa. Mutta heti jos ajattelen, että joku tulee lukemaan tämän.. ja varsinkin, että joku tietty ihminen tulee lukemaan tämän, se vaikuttaa tekstiin ja sen sisältöön. Alan kirjoittamaan sille tietylle ihmiselle sensuroin ja muokkaan. Alussa kirjoittaminen oli helpompaa ja avoimempaa, kun ei miettinyt, että joku tulee lukemaankin tekstin. Totta kai aina joku raja on ollut, mutta nykyään se raja tulee selkeästi helpommin vastaan.

Huomaan, että jos kerron itsestäni, ihmiset luulevat että sitten kerron mitä vain he vaativat tai pyytävät. Henkilökohtaiseen facebookkiini tulee viestiä ja snäpissä vaaditaan kertomaan lisää ja kaikki henkilökohtainen. Ei siinä, itseppähän olen tietyllä tapaa avoin ja olen paljon sosiaalisessa mediassa. Mutta tulee tietyllä tapaa sellainen fiilis, että jos annat pikkusormen, niin koko kätesi vaaditaan. Sinusta halutaan tietää pituus, paino, kuppikoko, lempi seksiasento, painot millä treenaat. Ihminen haluaa tietää sinusta kaiken vain voidakseen toisaalta olla sinä ja toisaalta voidakseen vihata sinua ja käyttää kaikkea saamaansa tietoa sinua itseäsi vastaan. Ja toinen on, että kertomaani väritellään ja kehitellään omia juttua kertomani perusteella. Voin sanoa vaikka, että olen hyvin mielipiteikäs (ei taida olla oikea sana? :D) ihminen ja pian jo puhutaan, että olen täys kusipää. Näin siis esimerkkinä. Ja se on tietysti asia, jolle en voi mitään. Ihmiset aina katsovat asioita omasta perspektiivistään ja luovat omia mielikuviaan. Eikä se minua oikeastaan haittaakaan, muuta kun vasta siinä vaiheessa, jos ihminen tulee nimenomaan sinne kommenttiboksiin huutelemaan asioita omien päätelmiensä kautta. Se voi toisinaan olla hyvin turhauttavaa.

Vaikka vuosien saatossa olen totta kai oppinut sietämään paljon paremmin ilkeitä tai ärsyttäviä kommentteja, niin viime vuonna en vain olisi jaksanut. Ja toisaalta se harmittaa myös itseäni. Tiedän, että mielenkiintoista blogia tai brändiä ei rakenneta ilman mielipiteitä. Haluan olla persoonallinen ja herättää mielipiteitä, haluan sen jälleen blogistani esiin. Mutta viime vuonna, varsinkin loppuvuodesta kun vietin päivät saattohoidossa kuolevan läheisen vieressä, en olisi tullut mieleenikään jaksaa alkaa kotona lukemaan mitään ilkeitä kommentteja. Paukkuni eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet.

Myös uusi koulu ja uusi ura yrittäjänä ovat kuluneen vuoden aikana muokanneet minua. Olen ammattimaisempi ja kypsempi. Koen suurta vastuuta sanomisistani. En voi enää sanoa mutu-tuntumalla, että noh kookosöljy on terveellistä. Koska siihen ei ole mitään kattavaa tutkimusdataa ja en voi perustella sanomaani. En vastaa sanomistani enää vain yksittäisenä bloggarina ja yksityishenkilönähenkilönä vaan ravintovalmentajana ja personal trainerina. Se mitä sanon, edustaa yritystäni. Sanomattakin selvää, se luo paineita.

P7011774

Olen myös miettinyt, että katosi pala luovuuttani kun vaihdoin ehkäisyni hormonittomaan vaihtoehtoon. Jos henkinen epävakaus teki luovuudestani suurempaa. Tunteiden aallonharjat olivat korkeampia. Vähän kuin alkoholi ja huumeet taitelijoille ja artisteille! 😀 Noh, ehkä kuitenkin syynä on ollut vain kiire ja stressi.

En silti halua, että blogistani muuttuu liian tieteellinen ja kuiva, se ei todellakaan ole minua. Haluan säilyttää räväkkyyden ja hauskuuden.. enkä vain säilyttää, lisätä sitä! Olen saanut nyt kesän aikana kirjoitusintoa ja luovuutta takaisin. Toivon todella, että seuraava kouluvuosi ei olisi niin raskas kuin edellinen. Luulen kyllä, että ei. Nyt palikoita ja osia on vähemmän ja kuormitus ei läheskään niin suurta. Mutta suoraan sanottuna, en enää malta odottaa valmistumista. Vaikka kouluni on ihanaa ja nautin siitä, että tietoni ja taitoni kasvavat. Mutta nyt kun olen löytänyt oman intohimoni, en malttaisi olla tekemättä töitä. Haluan tehdä töitä ja kasvattaa yritystäni. Olisi hienoa pystyä jossain vaiheessa palkkaamaan muita personal trainereita ja ravintovalmentajia, tarjota heille valmis asiakaskunta ja luoda omaa yritystä sitä kautta. Suoraan sanottuna, kasvattaa omaa imperiumia. Näin vaatimattomasti sanottuna. Haluan viedä terveyden ilosanomaa eteenpäin sitä kautta. Olen ollut koulussa tai hanttihommissa nyt 20 vuotta. Seitsemän vuotiaasta tähän ikään asti. Vielä en ole päivääkään saanut ennen tätä kesää tehdä sellaista työtä josta oikeasti nautin näin jumalattoman paljon.

Totta hemmetissä suoritan korkeakoulun nyt täysillä loppuun, mutta voin kyllä sanoa, että jano työntekoon on suuri. Ja haluaisin vaan jo tehdä töitä, kasvattaa perheen ja elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Vielä pitäisi malttaa 1,5 vuotta..

P7011763

 

Vaatteet *Junkyard

*Swetari

*Lippis

Kun henkilöbrändin rajat rikotaan

Olen itse älyttömän kiinnostunut brändäyksestä ja tuotteistamisesta. Jokainen vähänkään esillä oleva ihminen tuottaa omaa henkilöbrändiään; sitä mitä hän on ja edustaa. Suunta menee aina siihen suuntaan, johon hän saa eniten peukutusta ja positiivista palautetta. Henkilöbrändi on sekoitus omaa persoonaa ja yleisön toiveita ja reaktioita. Monet julkkikset saattavat manipuloida ihmisiä fanittamaan itseään, käyttämällä tarkoin suunniteltuja lausuntoja tai tekoja, henkilöbrändäyksen nimissä.

File 5.1.2016 14.35.46

Mutta entä sitten kun ihminen tekee jotain brändiinsä sopimatonta? Toissa viikkoon mahtui kaksi tällästä tapausta, ensimmäinen oli Saara eli Smoukahontas, kun hän paljasti, että hänellä on silikonit. Toinen tapaus oli Selänteen tapaus. Selänne otti kantaa poliittiseen keskusteluun. Jotain, mitä hän ei ole ennen tehnyt. Mitä, eihän ihminen, joka ei ole ennen ottanut kantaa tuollaiseen voi nytkään ottaa kantaa! Siis hetkinen. Miksi ei?

Koen, että Selänteen tilanne on rinnastettavissa naisena olemiseen; kiltin tytön syndrooma. Kauppalehdessä oli artikkeli, missä kerrottiin, että kiltin tytön palkkaaminen on yhtiölle tappiollista ja firmoihin kaivattaisiin enemmän ”vittumaisia naisia”. Ok, eihän siinä mitään. Mutta mielestäni kiltin tytön ja vittumaisen akan väliin mahtuu aika paljon monenlaisia naisia. Ja tyttöjä. Palatakseni Selänteen tapaukseen ja että miten käytin sitä aasinsiltana: naisten odotetaan olevan kilttejä ja sitä ajatusta ei tule rikkoa. Se on joko tai, joko olet kiltti tai olet vittumainen ja vaikea akka. Siinä samassa missä mies koetaan samassa asiassa jämäkkänä. Mies sanoo mielipiteensä, nainen on hankala. Naiseuden ’brändiin’ ei sovi sama mikä miehille koetaan itsestäänselvyydeksi. Selänteen kaltaisen lupsakan urheilijan brändiin ei sovi poliittinen kannanotto.

Miksi olemme näin ahdasmielisiä? Miksi koemme pakoksi pistää ihmiset tiettyihin lokeroihin?

File 12.1.2016 21.03.52

Saaran tapauksessa järkytys oli lähes yhtä suuri kuin Selänteen tapauksessa. Osa ihmisistä suorastaan pettyi Saaraan. Osa siksi, että miten hän ”on saattanut pitää tämän meiltä näin kauan salassa” ja osa vain siksi, että ei osannut yhdistää häntä silikoneihin. Silikoneja yleensä edustavat vain bimbot ja toisaalta Saara ei sopinut siihen. Ihmiset menivät sekaisin, että noh mitäs nyt pitäisi ajatella. Piti löytää selityksiä ja haukkuja sille, että miksi Saara oli joskus silikonit ottanut. Ei riittänyt se, että hän ne itselleen halusi, ei. Pitää olla huono itsetunto, huomionhakuinen ja hollywoodin tuhoama (vaikka rinnat hankinnut jo kauan ennen hollywoodia). Silikonit eivät muuta Saarassa mitään muuta kuin fyysista olemusta. Ihan kuin koko ihminen olisi osan mielestä muuttunut kertaheitolla, uskottavuus lähtenyt ja Saara meni suoraan bimbokategoriaan. Ei, Saara on edelleen se sama Saara. Se, mitä olet hänestä ennen tätä tietoa ajatellut, pätee edelleen. Minusta on tavallaan hienoa, että kerrankin joku siisti tyyppi edustaa silikoneja eikä aina ne pahimmat bimbot ole hinkkiensä kanssa seiskassa.

Naisella voi olla silikonit, hän voi olla kaunis ja fiksu. Hän pärjää työssään ja ei poseeraa seiskassa.. kyllä, vaikka hänellä on silikonit.

File 19.1.2016 19.30.56

Itse tykkään pitää ihmiset varpaillaan. Juuri kun yrität saada minut johonkin kategoriaan, teen jotain uutta ja muutan brändiäni. En ole kiltti tyttö tai vittumainen akka, olen niitä molempia. Riippuen tilanteensa ja tavoitteesta. En ole naisellinen tai poikatyttö, olen molempia. En ole helposti määriteltävissä, olen ikiliikkuja ja määrittelemätön ihminen. Olkoon se minun henkilöbrändini. Tietyt asiat haluan brändiini, koska ne ovat totta; terveys, liikunta, kauneushömppä ja huumori, ne tulevat aina kuulumaan brändiini. Mutta muuten otan vapauden liikkua myös brändini ulkopuolelle ja twist things up once in a while. 😉