Elämän julma ironia

Nyt vasta ajatuksiini on tullut tuo elämän julma ironia. Miksi isäni, joka oli maailman kiltein ihminen, menehtyi. Mutta samaan aikaan ilkeät, manipuloivat ja muiden elämiä tuhoavat ihmiset saavat vapaasti jatkaa elämäänsä. Missä on se elämän reiluus?

Sain tietää, että tuntemallani patologisella valehtelijalla on jo uusi uhri. Siinäkin mietin elämän julmaa ironiaa. Minä jään yksin suremaan kaikkea kokemaani ja toinen porheltaa eteenpäin, kuin ikinä ei olisi mitään tehnytkään. Minä puolestani pelotan kaikki miehet pois ja manipuloivat, oikeasti ilkeät ihmiset saavat toki seuraa. Pitääkö sitä itsekkin alkaa valehtelemaan ja juonimaan, pelaamaan ihmisillä. Peitellä rankkaa taustaansa, ettei kukaan vaan pelästy. Pienentää itseään, ettei kukaan koe minua uhaksi.

Huomaan selkeästi, että monet miehet pelkäävät minua. Ei se, että minulla on nyt etenkin hyvin kova ulkokuori, enkä omassa elämässä avaudu kenellekkään kovin helposti, mutta olen kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. En ainakaan heti päällepäin ole pehmeä ja hellä, sellainen pullantuoksuinen naapurintyttö. Ei, olen enemmänkin tällainen syöjättären näköinen kylmän oloinen ja suoraviivainen nainen. Niin, tosin oikeasti olen älyttömän herkkä, luova ja ihan jos totta puhutaan, niin todella ujo. Mutta kun ihmiset eivät jaksa edes yrittää nähdä pintaa syvemmälle.

Siksi haluaisin löytyy jonkun oikeasti syvällisen ja sielukkaan ihmisen, sellaisen, joka vihdoinkin näkisi minut, eikä kovaa ulkokuortani. Minua ei voi ymmärtää sellainen ihminen, joka ei ole yhtään syvällinen. Olen paradoksi ja itsellenikin vielä hieman mysteeri. Juuri kun minut luulee selvittäneensä, teen jotain, joka mullistaa käsityksen taas uudestaan. Vasta kun oppii näkemään, että mikä minussa on kaiken kaaoksen seassa johdonmukaista, minua voi oppia rakastamaan.

Olen viime vuosina tutustunut todella paljon itseeni ja omaan persoonallisuuteeni. Kaikki alkoi siitä, kun tajusin olevani introvertti maailmassa, joka jumaloi ulospäinsuuntautuneisuutta. Siitä aukesi ovet syvempään itsensä ymmärtämiseen. Siihen, että en ole viallinen, enkä huonolla tavalla erilainen, olen vain minä.

Löysin myös Myers- Briggsin persoonallisuustestin, jonka mukaan olen harvinaisin kaikista 16:sta persoonallisuudesta. Olen INFJ (linkissä koko persoonallisuuskuvaus) eli intuitiivinen, tunteella elävä introvertti, joka rakastaa järjestystä (ja olla kontrollissa). Tunteet sekä järki ovat usein tosin yhtä vahvoina, mutta päätän antaa tunteen voittaa. Esimerkiksi, en tee aina niin, mikä on loogisinta ja ”miten on aina tehty”, vaan siten, mikä on oikein.

Tiedostan olevani hieman erilainen kuin suurin osa. Elelen hyvin paljon pääni sisällä ja omissa pilvilinnoissani. Olen alkuun uusien ihmisten kanssa hyvin varautunut, mutta tuttujen ihmisten kanssa elän täysin ilman mitään rajoja ja vaikutan helposti hyvinkin ekstrovertiltä tyypiltä. Minulla ei ole isoa kasaa ystäviä, mutta ne jotka olen päästänyt lähelleni, merkitsevät minulle koko maailman.

Syvin toiveeni on tulla ymmärretyksi. Tai edes kuulluksi. Pahinta mitä minulle voi tehdä on sivuuttaa tunteeni tai olettaa asioita ja syöttää sanoja suuhuni. Tarvitsen aikaa ajatuksieni jäsentämiseen ja siksi esimerkiksi rakastan kirjoittamista, mutta en nauti esiintymisestä tai suuressa porukassa keskustelemisesta.

Koen, että nimenomaan tämän oman persoonallisuuteni takia, minun on äärettömän vaikea löytää ihmisiä, jotka rakastavat minua. Olen herkkä ja rakastavainen, mutta varautunut ja helposti sisäänpäinkääntynyt. Persoonallisuuteni ominaispiirteisiin kuuluu resting bitch face, hah! Se johtuu usein siitä, että tilanteet saattavat hämmentää minua niin paljon, että en tiedä edes, että mitä pitäisi tuntea. Koen hyvinkin helposti ahdistusta ja jännitän uusia tilanteita ja siksi näytän helposti koppavalta. Se on jotain, mihin jatkuvasti yritän kiinnittää huomiota ja yritän hymyillä enemmän. Pahinta on jos joku tulee juttelemaan jossain, jos en ole henkisesti siihen varautunut tai haluaisin olla omissa oloissani.

Introverttinä minulla on ekstroverttiä pienempi sosiaalinen patteri.  Itse olen äärimmäisen kiinnostunut ihmisistä, mutta väsyn ihmisten seurasta todella helposti. Kun näet ja kuulet ja aistit kaiken, hermosto ylikuormittuu hyvinkin nopeasti. En vain kuuntele puhetta, vaan kiinnitän huomiota rivien välistä  luettaviin seikkoihin sekä kehonkieleen. Kun joku puhuu, kuuntelen häntä, hänen kehonkieltään, äänenpainoaan sekä muita kuuntelijoita ja heidän reaktioitaan. Tämä tapahtuu usein siis täysin alitajuntaisesti. Vasta kun saan omaa aikaa ja saan olla yksin, aivoni alkavat prosessoimaan kaikkea saatua tietoa. Tämän vuoksi lyhyenkin ajan sisällä pystyn pääsemään helposti ihmisistä kiinni. Ymmärrän heitä ja heidän ajatusmaailmaansa. Ihmiset usein myös haluavat ja uskaltautuvat kertomaan minulle asioitaan. Siinä missä useimmat kiusaantuvat syvällisistä keskusteluista ja osaavat taidokkaasti small talkin, itse olen täysin päinvastainen. En piittaa small talkista, mutta voin jutella vaikka tuntikausia avaruudesta, seksistä, tasa-arvosta tai ihmisten omista elämistä ja niiden iloista ja suruista. Silloin en jännitä yhtään, vaan uppoudun keskustelun flowhun.

Paita *täältä

Isäni oli herkkä. Äärimmäisen herkkä, mutta peitti sen huumorilla ja äijämäisyydellä. Isän mieleenpainuvin piirre oli hänen intohimonsa ja rakkautensa musiikkia kohtaan. Isä kuuli musiikin ihan eri tavalla kuin muut. Musiikki meni suoraan hänen sieluunsa. Itse olen käsittelyt omaa surua sekä tunteitani musiikin kautta. Pystyn musiikin avulla äärimmäisen helposti vaikuttamaan omiin tunnetiloihini. Musiikin avulla pystyn käsittelemään vaikeitakin tunteita tai vaihtoehtoisesti saamaan itseni hyvinkin onnelliseksi ja iloiseksi.

Isä oli kiltti ja ystävällinen. Samanlainen äkkipikainen paskapää kuin minä, jos sille päälle sattui. Mutta ei hän enää vartin päästä muistanut, että riideltiin. Samoin kuin minäkään. Koen, että kaltaiseni harvinainen ihminen on pois. Maailmassa ei ole ketään niin itseni kaltaista ihmistä, kuin isäni oli. Enkä usko, että koskaan enää tulee olemaankaan. Minä ymmärsin isääni ja hän minua, sellaista henkistä sidettä tuskin saan enää toista kertaa tässä elämässä.

Miksi maailman pitää ottaa hyvät ihmiset liian aikaisin? Miksi juuri minun isäni. Minä, joka jumaloin isääni ja olin niin isän tyttö kun joku voi vain olla. Miksi?

Miksi sellainen isä saa elää satavuotiaaksi, joka ei ole edes kiinnostunut lapsistaan. Mitä minä tai isäni olemme tehneet väärin?

Miksi minun on hankala löytää aitoa rakkautta, koska olen aito ja haluan rakkautta. Miksi manipuloivat, toisia hyväksikäyttävät ja ilkeät ihmiset saavat uusia uhreja tämän tästä. Miksi heitä uskotaan ja mikään paska ei tipu heidän niskaansa. Miksi minua pidetään tyhmänä, että uskoin häntä ja minusta puhutaan pahaa? Miksi minä saan kokea kaiken kivun ja tuskan ja hän kävelee eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minulle jää surullinen ja rikkoutunut menneisyys ja hän jatkaa puhtaalta pöydältä valheidensa kanssa.

Minä, joka halusin vain rakastaa ja uskoin vaaleanpunaisin lasein disney-rakkauteen ja nyt en tiedä mitä ajatella rakkaudesta. Tulee hetkiä, että en tiedä, onko sitä vain suotu minulle. Ja mitä enemmän olen sinkku, sitä kyynisemmäksi helposti muutun. Se, miten ihmiset kohtelevat toisiaan ja miten avioliitossa elävät ihmiset pettävät toisiaan. Välillä tuntuu, että jo nyt silmäni ovat nähneet liikaa. Olenko liian herkkä tähän maailmaan ja pitääkö minun muuttua maailman kaltaiseksi.

Kyllähän täällä pärjäävät kylmät, julkeat ja toisia hyväksikäyttävät ihmiset. Mutta herkät ja sielukkaat koetaan erilaisina ja viallisina. Tai tuntuu, että joka asiassa olen juuri se väärä. Olen sisäänpäinkääntynyt, enkä ulospäinsuuntaunut. Olen naiseksi liian kunnianhimoinen ja suoraviivainen. En ole kiltin naapurin tytön näköinen, vaan enemmänkin syöjättären näköinen. Minulla on mielipiteitä. eli olen hankala nainen. Olen ulkoa kova ja sisältä herkkä ja naisen tulisi olla juuri toisinpäin. Herkkä ulospäin ja vahva sisältä. Olen niin sisältä kuin ulkoa vahva, mutta silti minussa piilee taiteellista herkkyyttä. Mutta vain harva näkee sieluuni niin syvälle. Vain harvalle uskallan olla niin avoin ja näyttää niin paljon itsestäni.

Voi maailma, miksi julmat ja ilkeät ihmiset porskuttavat eteenpäin ja maailman kiltit ihmiset saavat kärsiä? Miksi tässä maailmassa vain tunnekylmät ihmiset säilyvät hengissä loppuun asti.

 

 

Ajatuksia bloggaamisesta

Sisältää kaupallisia linkkejä

Olen nyt muutaman vuoden kirjoittanut blogia. Päädyin bloggaamaan suorastaan vahingossa. Blogibuumi oli juuri alkanut ja minä olin samaan aikaan saanut päätökseen laihdutusurakkani. Huomasin, että ihmisiä kiinnosti minun laihtumiseni – tuli jonkin verran kyselyitä, että kirjoitanko blogia. Facebookkiin laittamani ennen ja jälkeen kuva keräsi suuren määrän huomiota. En ollut itse ajatellut, että laihtumiseni olisi NIIN iso juttu. Mutta tuli tunne, että ehkä jotakuta ihan oikeasti saattaisi kiinnostaa, että mitä minulla on sanottavaa. Aiheena laihtuminen tuntuu olevan monelle mielenkiintoinen.

Kirjoitin blogia ensin pitkään niin sanotusti salassa, en kertonut siitä edes kavereilleni. Jotenkin blogin kirjoittaminen ujostutti. Meni pitkään, että tulin ”ulos kaapista” blogini kanssa. Ja meni pitkään, että totuin siihen ajatukseen, että tuttuni lukevat blogiani. Taisi olla joku blogini lukijoista, joka edes ehdotti, että voisin tehdä facebookkiin blogilleni omat sivut. En osannut tavallaan itse ajatella niin ”röyhkeästi”, että tekisin jopa facebook-sivut blogilleni! Jessus sentään! 😀

P5310668

P5310673

Huomasin kuitenkin aika pian, että blogistani tykätään, minusta tykätään, tavastani kirjoittaa tykätään. Tiedän, että kirjoittamisessani on huimasti parantamisen varaa ja viljelen miljoonittain kirjotusvirheitä, mutta jostain kumman syystä se ei tuntunut blogini lukijoita haittaavan. Uskalsin avata sydäntäni blogiini aina enemmän ja enemmän. Sain uskomatonta feedbackiä ihmisiltä, ihmiset kertoivat minulle elämäntarinoitaan. Se tuntui ihanalta. Ihmiset sanoivat ihania asioita ja bloggaus tuntui ihan mielettömän hyvältä. Edelleenkin kaipaan aikoja, jolloin pystyin panostaan ajallisesti paljon enemmän blogiini. Rakastan kirjoittamista ja rakastan sitä palautetta, jota lukijoiltani saan. Blogini on varmasti kaikista painavin syy siihen, miksi aloitin personal trainerin työt. Niin moni on sanonut, että motivoin ja inspiroin heitä. Se toi minulle niin suuren palon hankkia kunnon pätevyys ja oikeasti auttaa ihmisiä. Blogista on vuosien saatossa tullut todella tärkeä asia minulle. Olen saanut todella vähän mitään törkykommentteja, pääasiassa saan vain todella ihania kommentteja ja todella ihanaa palautetta. Alkuvaiheessa olin hieman tökerö ihmisille, jotka antoivat rakentavaa palautetta. Olin myös liian tökerö heille, jotka sanoivat jotain ilkeää. Vieläkin on blogin ja kirjoittamisen suhteen paljon opittavaa, mutta pitkälle olen myös alkuajoista tullut. Blogini on muutenkin muuttunut paljon vuosien varrella, blogi aikuistuu siinä missä minäkin.

Edelleenkään en pysty lukemaan omia vanhoja postauksiani, se tuntuu samalta kuin katsoa itseään videoilta. Se on hämmentävää, nolottavaa. Vasta pikkuhiljaa olen oppinut olemaan punastumatta jos joku lukija tulee tervehtimään kadulla.

P5310683

Viimeinen vuosi on ollut blogin kannalta huono. Uusi koulu ja äärettömän hektinen elämä ovat vaatineet sen, että jostain on pitänyt karsia. Mutta olen toisinaan pitänyt blogista kiinni jopa kynsin ja hampain. En ole vielä tästä valmis luopumaan, en vielä. Valehtelisin, jos sanoisin, etteikö blogin lopettaminen ole käynyt mielessä. Onhan se. Raskaimpia ovat ne hetket, kun luovuus ei kuki ja kun kommenttiboksi ammottaa joko tyhjyyttään tai täynnä vain nälviviä kommentteja. Eiväthän lukijat tiedä, että mikä työ minkäkin postauksen takana on ollut.

Muistan kerran, kun tein pitkän pakaratreeni postauksen kuvineen ja videoineen ja pitkään toviin ainoa kommentti oli valitus siitä, että kuvissa en käyttänyt painoja. Kuvaukset kuitenkin kestivät monta tuntia ja liikkeitä tein tuona aikana monia satoja. Tuollaiset hetket eivät ole niitä kaikista palkitsevimpia. Myös jotkut tutut ovat antaneen ei-niin rakentavaa palautetta blogistani, se on aika kurjaa. Blogi on kuitenkin minun tekeleeni, minun vauvani, ei kenenkään muun. Ja haluan pitää myös blogin itseni näköisenä, enkä antaa liian monen mielipiteen vaikuttaa tekemisiini. Jokainen voi itse aloittaa oman blogin ja tehdä siitä oman näköisensä ja kirjoittaa tai olla kirjoittamatta sinne mitä lystää. 🙂

Mutta toisaalta, olen blogin kautta saanut niin älyttömän paljon, niin jumalattoman paljon. En muista oleko sanonut tätä aikaisemmin, mutta yksi kaasoistani on blogini lukija! 😀 Olemme siis tienneet toisemme jo lapsina, asuimme samalla alueella, mutta emme vuosiin nähneet toisiamme. Tunnistin hänet kerran kommentista ja aloimme pitämään sen jälkeen yhteyttä. Pitkä tarina lyhyt ja nyt hän on yksi kaasoistani. <3

P5310693

P5310694

Blogi on minulle terapiaa, se on flow-tila. Koen, että lukijani ovat omalla tavallaan ”ystäviäni” ja saan niin paljon voimaa ja rohkeutta lukijoiltani. Blogi on turvasatama. Täällä saan olla se mitä olen ja täällä tapaan kaltaisiani. Olen niin kiitollinen niille, jotka rohkaisivat minua aloittamaan blogin. Tästä on tullut enemmän kuin harrastus minulle, blogista on tullut osa minua. Tiettyjen elämänkokemuksien takia, minusta on tullut omalla tavallaan tietyissä asioissa kova. Olen yrittäjä ja rakastan bisnestä ja osaan olla tarvittaessa tolla kova, toisinaan jopa kylmä. En ole siitä piirteestä ylpeä, mutta koen sen pakolliseksi. Se on suojakuoreni, jota ilman en pärjää maailmassa. Mutta blogi on se paikka, jossa saan vapaasti olla herkkä, se oikea minä. Olen herkkä, kiltti, empaattinen ja höpsö. Mutta se on jotain, mitä en helposti kasvotusten itsestäni ihmiselle anna. Vain todella läheiset tietävät sen todellisen minän. Siksi onkin niin kovin hassua, että sen puolen osaan myös tänne julkiseen blogiin antaa, jossa on kymmenia tuhansia lukijoita. Se on tavallaan hyvin ristiriitaista, mutta rakastan sitä.

Toisinaan luovuus ei blogin suhteen kukoista, mutta kun sormeni tähän näppäimistölle vain ehdin asettaa, alkaa tekstiä aina tulla. Ihanaa, että luette blogiani. Ihanaa, että kommentoitte. Kiitos. <3

<3: Pauliina

Mekko *TÄÄLTÄ

Aurinkolasit Lontoosta

P.S. Kuka muistaa? 😀

healthskitchenotsake2