Erilaisuus? Hyvä vai huono asia?

Olen kokenut nuoresta asti, että olen erilainen. En korostaakseni itseäni, en ollakseni uhri. Olen vain kokenut niin.

Siinä missä muilla lapsilla oli paljon ystäviä ja he rakastivat leikkiä yhdessä, minulle se oli suorastaan piinaavaa. Lapsena minulla oli aina vain yksi ystävä kerrallaan, mutta siihen yhteen ystävään kiinnyin äärimmäisen lujasti.

Edelleen sama teema on jatkunut, minulla ei ola laajaa ystäväpiiriä, vaan kourallinen ystäviä, jotka merkitsevät minulle äärimmäisen paljon. Rakastan sitä tunnetta, että saan olla toisen seurassa täysin oma itsesi. Pahin tunne toisen ihmisen kanssa kommunikoimisessa on tunne siitä, että sinua tuomitaan tai pidetään huonolla tavalla erikoisena.

Ida Alanen Photography

Olen erikoinen, ilmeisesti. Sitä on sanottu minulle aina. Aina kun avaan suuni, se herättää ihmisissä reaktioita. Huomaan, että silitän montaa ihmistä vastakarvaan. Olen monesti joutunut huomaamaan sen, että minusta ei pidetä. Tai ainakaan siitä ensivaikutelmasta, jonka minusta saa.

Mutta kun minussa on monta kerrosta, meissä kaikissa on.

Olen ihmisenä hyvin määrittelemätön, olen kasa paradokseja. Ensivaikutelma minusta voi olla koppava ja varautunut, mutta se ei poissulje sitä, että sisimmissäni olen empaattinen ja äärimmäisen avoin ihminen.

Ymmärrän muita ihmisiä äärettömän hyvin, heidän tunteitaan, heidän motiivejaan. Vaikka olen välillä jopa turhan suorasanainen ja omaan vahvoja mielipiteitä, todellisuudella koen, että en ole kukaan tuomitsemaan ketään. Fakta on, että meillä jokaisella on omat mielipiteemme asioista, mustina ja valkoisina tai harmaan eri sävyinä. Mutta jokaisella sellaisia on. Jostain syystä omat mielipiteeni aiheuttavat älyttömän suuren reaktion ihmisissä. Olen rehellinen, mutta en ilkeä. En ikinä halua ilman syytä olla toiselle ihmiselle ilkeä. Siksi hämmästyn kerta toisensa jälkeen, kun huomaan ihmisten reaktion minuun.

Erilaisuuden pitäisi olla rikkaus. Silloin kun käytöksellään, sanoillaan tai olemuksellaan ei satuta ketään. Minusta sanotaan jatkuvasti, että tarvitsen terapiaa ja minun pitäisi mennä hoitoon. Miksi? Koska en ole samanlainen kuin sinä? Koska olen erilainen.

Ja kun sanon olevani erilainen, se koetaan itsensä korostamisena.

Olen luova ihminen. Vihaan sääntöjä ja sitä, että asiat pitäisi periaatesyistä tehdä aina kuten ennenkin. Tykkään rikkoa rajoja ja tehdä asioita ihan eri tavalla kuin kukaan muu. Tykkään näyttää tunteeni, tykkään olla ääriviivojen ulkopuolella. Tykkään hämmentää ja olla äärimmäisen rehellinen. Tykkään nähdä asioissa enemmän kuin mustaa ja valkoista. Tykkään outoilla. Tykkään itkeä, tykkään nauraa. En halua tehdä 8-16 työtä. Mutta se ei tarkoita, että tuomitsisin ihmisiä, jotka sellaista työtä tekevät. Haluan muutakin kuin beigeä. Haluan muutakin kuin maustamatonta kaurapuuroa. Haluan joka päivä tuntea, että siihen on syy, miksi olen täällä, tuntea elämäntehtäväni. Haluan joka päivä löytää maailmasta jotain kaunista ja jännittävää. En halua vain tavallista, haluan enemmän.

Ei, en ole mielisairas. Ja ei, en tarvitse terapiaa, kiitos kysymästä. En koe, että terapia olisi millään tasolla tabu, tai häpeällinen asia. Isäni kuoleman jälkeen kävin vuoden päivät koulupsykologilla juttelemassa ja hän sanoi, että minulla on harvinaisen vahva luonne ja resilienssi. Ja olen lapsesta asti ollut tällainen kuin nyt olen, ainakin suurimmaksi osin. Olen erikoinen. Ja sehän ei suomalaiseen kulttuurin sovi.

Olen itsevarma, eli ylimielinen.

Laittaudun, joten olen epävarma ja haen huomiota.

Näytän tunteeni, olen sekopää ja avun tarpeessa.

Sanon suoraan asioita, vaikka ne eivät ole henkilökohtaisesti kenellekkään tarkoitettuja, olen ilkeä ja ylimielinen.

Laitan kuvia itsestäni, olen jälleen kerran ylimielinen ja avun tarpeessa. Mutta kuitenkin epävarma ja omaan huonon itsetunnon.

Ei, minä itse määrittelen itseni. Kukaan ulkopuolinen ei keräämänsä pinnallisen datan perusteella voi kertoa mitään toisesta, tuntemattomasta ihmisestä mitään. Kaikki ei ole aina epävarmuutta, ylimielisyyttä tai mielenterveysongelmia. Olen omituinen, olen erilainen. Onhan minulla MBTI -testin perusteella harvinaisin persoonallisuus, INFJ. Mutta, entäpä jos vielä joskus tulee päivä, että kaltaisiani onkin enemmän. Kuka on sanomaan, että mikä on normaalia ja mikä outoa. Kuka on sanomaan toisesta, että joku toinen on erilainen ja erikoinen. Ainakaan negatiivisesti?

Eikö se ole rikkaus, että meitä on täällä moneen junaan? Joku analyyttinen ja rauhallinen, toinen luova ja räiskyvä. Eikö erilaisuus nimenomaan ole rikkautta, eikä yhteiskunnallinen taakka. Jokainen erilainen ihminen ei ole rikki ja avun tarpeessa, vaan nimenomaan rohkea, vahva ja tarpeeksi uskalias olemaan juuri oma itsensä. Tässä yhteiskunnassa se ei todellakaan ole helppoa, koska erilaiset ihmiset halutaan usein ampua alas. Sanon suoraan, että olisi miljoona kertaa helpompaa olla pitkälti samankaltainen kuin suurin osa muista. Mutta en ole, enkä halua.

Enemmänkin miettisin, että miksi erilaisuuteni tai mielipiteeni herättävät niin suuren tunnereaktion? Mikä saa toisen vihaamaan tuntematonta ihmistä niin suuresti? Mikä saa sinut provosoitumaan ja miksi.

Haluan, että muutkin laskevat kulissejaan ja muurejaan. Haluan, että jokainen uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä. Niin kauan, kun et ole ilkeä ja teoillasi satuta muita, anna palaa ja ole oma itsesi!

Let’s be weird together. 

 

Elämän julma ironia

Nyt vasta ajatuksiini on tullut tuo elämän julma ironia. Miksi isäni, joka oli maailman kiltein ihminen, menehtyi. Mutta samaan aikaan ilkeät, manipuloivat ja muiden elämiä tuhoavat ihmiset saavat vapaasti jatkaa elämäänsä. Missä on se elämän reiluus?

Sain tietää, että tuntemallani patologisella valehtelijalla on jo uusi uhri. Siinäkin mietin elämän julmaa ironiaa. Minä jään yksin suremaan kaikkea kokemaani ja toinen porheltaa eteenpäin, kuin ikinä ei olisi mitään tehnytkään. Minä puolestani pelotan kaikki miehet pois ja manipuloivat, oikeasti ilkeät ihmiset saavat toki seuraa. Pitääkö sitä itsekkin alkaa valehtelemaan ja juonimaan, pelaamaan ihmisillä. Peitellä rankkaa taustaansa, ettei kukaan vaan pelästy. Pienentää itseään, ettei kukaan koe minua uhaksi.

Huomaan selkeästi, että monet miehet pelkäävät minua. Ei se, että minulla on nyt etenkin hyvin kova ulkokuori, enkä omassa elämässä avaudu kenellekkään kovin helposti, mutta olen kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. En ainakaan heti päällepäin ole pehmeä ja hellä, sellainen pullantuoksuinen naapurintyttö. Ei, olen enemmänkin tällainen syöjättären näköinen kylmän oloinen ja suoraviivainen nainen. Niin, tosin oikeasti olen älyttömän herkkä, luova ja ihan jos totta puhutaan, niin todella ujo. Mutta kun ihmiset eivät jaksa edes yrittää nähdä pintaa syvemmälle.

Siksi haluaisin löytyy jonkun oikeasti syvällisen ja sielukkaan ihmisen, sellaisen, joka vihdoinkin näkisi minut, eikä kovaa ulkokuortani. Minua ei voi ymmärtää sellainen ihminen, joka ei ole yhtään syvällinen. Olen paradoksi ja itsellenikin vielä hieman mysteeri. Juuri kun minut luulee selvittäneensä, teen jotain, joka mullistaa käsityksen taas uudestaan. Vasta kun oppii näkemään, että mikä minussa on kaiken kaaoksen seassa johdonmukaista, minua voi oppia rakastamaan.

Olen viime vuosina tutustunut todella paljon itseeni ja omaan persoonallisuuteeni. Kaikki alkoi siitä, kun tajusin olevani introvertti maailmassa, joka jumaloi ulospäinsuuntautuneisuutta. Siitä aukesi ovet syvempään itsensä ymmärtämiseen. Siihen, että en ole viallinen, enkä huonolla tavalla erilainen, olen vain minä.

Löysin myös Myers- Briggsin persoonallisuustestin, jonka mukaan olen harvinaisin kaikista 16:sta persoonallisuudesta. Olen INFJ (linkissä koko persoonallisuuskuvaus) eli intuitiivinen, tunteella elävä introvertti, joka rakastaa järjestystä (ja olla kontrollissa). Tunteet sekä järki ovat usein tosin yhtä vahvoina, mutta päätän antaa tunteen voittaa. Esimerkiksi, en tee aina niin, mikä on loogisinta ja ”miten on aina tehty”, vaan siten, mikä on oikein.

Tiedostan olevani hieman erilainen kuin suurin osa. Elelen hyvin paljon pääni sisällä ja omissa pilvilinnoissani. Olen alkuun uusien ihmisten kanssa hyvin varautunut, mutta tuttujen ihmisten kanssa elän täysin ilman mitään rajoja ja vaikutan helposti hyvinkin ekstrovertiltä tyypiltä. Minulla ei ole isoa kasaa ystäviä, mutta ne jotka olen päästänyt lähelleni, merkitsevät minulle koko maailman.

Syvin toiveeni on tulla ymmärretyksi. Tai edes kuulluksi. Pahinta mitä minulle voi tehdä on sivuuttaa tunteeni tai olettaa asioita ja syöttää sanoja suuhuni. Tarvitsen aikaa ajatuksieni jäsentämiseen ja siksi esimerkiksi rakastan kirjoittamista, mutta en nauti esiintymisestä tai suuressa porukassa keskustelemisesta.

Koen, että nimenomaan tämän oman persoonallisuuteni takia, minun on äärettömän vaikea löytää ihmisiä, jotka rakastavat minua. Olen herkkä ja rakastavainen, mutta varautunut ja helposti sisäänpäinkääntynyt. Persoonallisuuteni ominaispiirteisiin kuuluu resting bitch face, hah! Se johtuu usein siitä, että tilanteet saattavat hämmentää minua niin paljon, että en tiedä edes, että mitä pitäisi tuntea. Koen hyvinkin helposti ahdistusta ja jännitän uusia tilanteita ja siksi näytän helposti koppavalta. Se on jotain, mihin jatkuvasti yritän kiinnittää huomiota ja yritän hymyillä enemmän. Pahinta on jos joku tulee juttelemaan jossain, jos en ole henkisesti siihen varautunut tai haluaisin olla omissa oloissani.

Introverttinä minulla on ekstroverttiä pienempi sosiaalinen patteri.  Itse olen äärimmäisen kiinnostunut ihmisistä, mutta väsyn ihmisten seurasta todella helposti. Kun näet ja kuulet ja aistit kaiken, hermosto ylikuormittuu hyvinkin nopeasti. En vain kuuntele puhetta, vaan kiinnitän huomiota rivien välistä  luettaviin seikkoihin sekä kehonkieleen. Kun joku puhuu, kuuntelen häntä, hänen kehonkieltään, äänenpainoaan sekä muita kuuntelijoita ja heidän reaktioitaan. Tämä tapahtuu usein siis täysin alitajuntaisesti. Vasta kun saan omaa aikaa ja saan olla yksin, aivoni alkavat prosessoimaan kaikkea saatua tietoa. Tämän vuoksi lyhyenkin ajan sisällä pystyn pääsemään helposti ihmisistä kiinni. Ymmärrän heitä ja heidän ajatusmaailmaansa. Ihmiset usein myös haluavat ja uskaltautuvat kertomaan minulle asioitaan. Siinä missä useimmat kiusaantuvat syvällisistä keskusteluista ja osaavat taidokkaasti small talkin, itse olen täysin päinvastainen. En piittaa small talkista, mutta voin jutella vaikka tuntikausia avaruudesta, seksistä, tasa-arvosta tai ihmisten omista elämistä ja niiden iloista ja suruista. Silloin en jännitä yhtään, vaan uppoudun keskustelun flowhun.

Paita *täältä

Isäni oli herkkä. Äärimmäisen herkkä, mutta peitti sen huumorilla ja äijämäisyydellä. Isän mieleenpainuvin piirre oli hänen intohimonsa ja rakkautensa musiikkia kohtaan. Isä kuuli musiikin ihan eri tavalla kuin muut. Musiikki meni suoraan hänen sieluunsa. Itse olen käsittelyt omaa surua sekä tunteitani musiikin kautta. Pystyn musiikin avulla äärimmäisen helposti vaikuttamaan omiin tunnetiloihini. Musiikin avulla pystyn käsittelemään vaikeitakin tunteita tai vaihtoehtoisesti saamaan itseni hyvinkin onnelliseksi ja iloiseksi.

Isä oli kiltti ja ystävällinen. Samanlainen äkkipikainen paskapää kuin minä, jos sille päälle sattui. Mutta ei hän enää vartin päästä muistanut, että riideltiin. Samoin kuin minäkään. Koen, että kaltaiseni harvinainen ihminen on pois. Maailmassa ei ole ketään niin itseni kaltaista ihmistä, kuin isäni oli. Enkä usko, että koskaan enää tulee olemaankaan. Minä ymmärsin isääni ja hän minua, sellaista henkistä sidettä tuskin saan enää toista kertaa tässä elämässä.

Miksi maailman pitää ottaa hyvät ihmiset liian aikaisin? Miksi juuri minun isäni. Minä, joka jumaloin isääni ja olin niin isän tyttö kun joku voi vain olla. Miksi?

Miksi sellainen isä saa elää satavuotiaaksi, joka ei ole edes kiinnostunut lapsistaan. Mitä minä tai isäni olemme tehneet väärin?

Miksi minun on hankala löytää aitoa rakkautta, koska olen aito ja haluan rakkautta. Miksi manipuloivat, toisia hyväksikäyttävät ja ilkeät ihmiset saavat uusia uhreja tämän tästä. Miksi heitä uskotaan ja mikään paska ei tipu heidän niskaansa. Miksi minua pidetään tyhmänä, että uskoin häntä ja minusta puhutaan pahaa? Miksi minä saan kokea kaiken kivun ja tuskan ja hän kävelee eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minulle jää surullinen ja rikkoutunut menneisyys ja hän jatkaa puhtaalta pöydältä valheidensa kanssa.

Minä, joka halusin vain rakastaa ja uskoin vaaleanpunaisin lasein disney-rakkauteen ja nyt en tiedä mitä ajatella rakkaudesta. Tulee hetkiä, että en tiedä, onko sitä vain suotu minulle. Ja mitä enemmän olen sinkku, sitä kyynisemmäksi helposti muutun. Se, miten ihmiset kohtelevat toisiaan ja miten avioliitossa elävät ihmiset pettävät toisiaan. Välillä tuntuu, että jo nyt silmäni ovat nähneet liikaa. Olenko liian herkkä tähän maailmaan ja pitääkö minun muuttua maailman kaltaiseksi.

Kyllähän täällä pärjäävät kylmät, julkeat ja toisia hyväksikäyttävät ihmiset. Mutta herkät ja sielukkaat koetaan erilaisina ja viallisina. Tai tuntuu, että joka asiassa olen juuri se väärä. Olen sisäänpäinkääntynyt, enkä ulospäinsuuntaunut. Olen naiseksi liian kunnianhimoinen ja suoraviivainen. En ole kiltin naapurin tytön näköinen, vaan enemmänkin syöjättären näköinen. Minulla on mielipiteitä. eli olen hankala nainen. Olen ulkoa kova ja sisältä herkkä ja naisen tulisi olla juuri toisinpäin. Herkkä ulospäin ja vahva sisältä. Olen niin sisältä kuin ulkoa vahva, mutta silti minussa piilee taiteellista herkkyyttä. Mutta vain harva näkee sieluuni niin syvälle. Vain harvalle uskallan olla niin avoin ja näyttää niin paljon itsestäni.

Voi maailma, miksi julmat ja ilkeät ihmiset porskuttavat eteenpäin ja maailman kiltit ihmiset saavat kärsiä? Miksi tässä maailmassa vain tunnekylmät ihmiset säilyvät hengissä loppuun asti.