Miten erityisherkkyys näkyy minussa?

Olen kirjoittanut erityisherkkyydestä ihan tietoisesti ihan vain sivulauseissa. Tiedän, että osalla ihmisistä tulee inhoreaktio koko sanaa kohtaan, tuleehan siitä nyt joka tuutista. Osalle se tuntuu vain siltä, että ihmiset ovat löytäneet tavan tehdä itsestään jotenkin erikoisia, ”uniikkeja lumihiutaleita”, if I may. Mutta minulle se ei ole sitä, minulle se on vain avain itseymmärrykseen. Ja jos ei ole (introvertti) erityisherkkä, ei välttämättä osaa samaistua maailmaani.

Olen aina kokenut olevani jotenkin ”erilainen”. Jo pienestä pitäen olen elänyt omassa haavemaailmassani ja hyvin paljon tunteiden kautta. Itselläni tunteet ja järki toki elävät sulassa sopusoinnussa, mutta annan tunteiden ottaa vallan. En siis tee päätöksiä loogisesti, vaan tunteiden kautta. Se on sekä hyvä, että huono asia.

Erityisherkkyys on mielestäni sanana varsin huono, siitä tulee mieleen.. noh, erityislaspi.. erityinen ihminen. Ja herkkyys myös sanana luo aina tietynlaisen assosiaation. Esimerkiksi minä itse en ole herkkä loukkaantumaan, ainakaan enää nykyään. Nuorempana olin kovakin loukkaantumaan, mutta sillä ei ole mitään tekemistä erityisherkkyyden kanssa. Minulle herkkyys tarkoittaa sitä, että on niin sanotusti sensorit herkällä. Aistin ihmisten tunnetiloja, haistan hajuja herkästi, olen ääniherkkä. Muun muassa musiikkitunnit olivat minulla aina ihan yhtä helvettiä, koska aina kun joku soitti vaikka rumpuja, silmäni menivät pakonomaisesti kiinni joka rytmillä. Edelleenkin, jos joku vaikka lyö nauloja vasaralla, silmäni eivät pysy kiinni, kun kova ääni iskee. Vatsani on hyvin herkkä eikä kestä esimerkisi tulista, sipulia tai vehnää. Siksi uskon, että empaatikkojen, introverttien ja erityisherkkien tulisi olla erityisen tarkkoja ruokavaliostaan ja etenkin kofeiinin käytössä. On jossain tutkimuksissa osoitettu, että introvertit eivät siedä kahvia yhtä hyvin kuin ekstrovertit, mikä luonnollisesti johtuu hermostollisista eroista. Introvertin kannattaa välttää kahvia etenkin hyvin stressaantuneena.

 

Miten erityisherkkyys näkyy sitten minussa?

Oma erityisherkkyyteni näkyy eritoten oman ajan sekä unen tarpeena. Nukun todella paljon ja tarvitsen paljon unta ollakseni onnellinen ja iloinen ihminen. Unenpuute ja lyhyet yöunet tuntuvat hyvin vahvoina fyysisinä oireina. Vatsa ei toimi, hikoiluttaa, päätä särkee.. tulee oikeastaan aikalailla krapulaa muistuttavat oireet. Jo viiden tunnin yöunet voivat aiheuttaa oireita. Pystyn helposti nukkumaan 12 tuntia. Suurin unentarve tulee jos olen ollut erityisen paljon ihmisten seurassa. Sosiaalinen akkuni loppuu aivan täysin ja muutun melkein toimintakyvyttömäksi. Jos olen koko viikonlopun ollut ihmisten seurassa, saatan hyvin olla seuraavan alkuviikon hiljaa omissa oloissani. Joskus teen ihan ”katoamistemppuja” ja en ole kenellekkään hetkeen tavoitettavissa. Olen tehnyt tätä jo nuoresta lähtien ja se on raastanut ystävyyssuhteitani. Ymmärrän, että ihmiset ottavat sen henkilökohtaisesti, jos en päiviin vastaa viesteihin tai puheluihin. Se on kuitenkin itselleni vain pakonomainen tarve päästä latautumaan, olemaan ihan vain yksin ja prosessoida kaikkea näkemääni, kuulemaani ja kokemaani. Tuo on ehkä eniten se, jota kärsin. Koska ihmiset pitävät minua joko outona tai antisosiaalisena. Ja se vaikeuttaa sitä, että en pysty ns. pitämään montaa ystävyyttä yllä, koska sosiaalinen energiani ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jotkut ihmiset näkevät minut yksinäisenä, vaikka itse olen elämänlaatuni valinnut ja aidosti nautin yksinolosta. Toki, pidän ihmisistä ja olen kiinnostunut ihmisistä, mutta siihen on vain omat rajani ja jaksamiseni.

 

Kun menen ihmisten ilmoille, aistini täyttyvät äänistä, valoista ja ihmisten energioista. Ja kyllä, erityisherkkyydessä on paljon vivahteita aspergerista. Mutta se mikä erottaa ainakin minut aspergerin oireyhtymästä on empaattisuus ja sosiaalinen lahjakkuus. Katson ihmisiä silmiin ja toimin työssä, jossa olen hyvin lähellä ihmisiä ja tulkitsen hyvin vahvasti heidän jaksamistaan ja tunnetilojaan. Koen olevani sosiaalisesti lahjakas ja hyvä asiakaspalvelija, vaikka omassa elämässäni en välttämättä mikään sosiaalinen perhonen olekaan. Olen kuitenkin aina hoitanut työni hyvin ja ammattitaidolla. Ja jostain syystä en työelämässä jännitä sosiaalisia tilanteita. Ehkä kuitenkin siinä se onkin, kun antaa niin paljon energiaa työelämään, niin vapaa-ajalla ei jaksa enää olla kovin sosiaalinen ja silloin kaipaa sitä omaa aikaa.

 

”Sosiaalista vuorovaikutusta hankaloittaa myös Asperger-ihmisten pakonomainen taipumus noudattaa rutiineja. Ateria on esimerkiksi aina syötävä tiettyyn aikaan ja tietyiltä lautasilta. Asperger-lapsi voikin saada raivokohtauksen, jos aamiaismurot tarjotaan eri astiasta kuin tavallisesti.” Lähde. 

 

Itse sain lapsena raivokohtauksia, mutta erityisherkkyydessä ne johtuivat ylikuormittumisesta. Lapsena en osannut sanoa, että nyt en jaksa, nyt on liikaa informaatiota ja se kärjistyi raivokohtauksiksi. En vielä teininäkään osannut pelata voimavarojeni mukaan ja se johti lievään masennukseen. Totta kai, jos ei lepää ja hermosto huutaa jatkuvasti hoosiassaa, ihminen väsähtää. Ja kun ihminen väsähtää, ihminen tulee surulliseksi ja apaattiseksi. Uskon myös sen olleen suurin syy lihomiseeni. Uskon, että introvertit ja etenkin empaatikot saattavat lihoa herkemmin. Syy löytyy hermostosta, jaksamisesta ja tunnesyömisestä.

Mutta kun oppii rajan, jossa ylikuormittuminen on lähellä, osaa välttää ylilyönnit. Edelleenkin muutun hirviöksi, jos en pääse palautumaan. Se on varmasti piirre, mikä on meistä jokaisella, mutta kaikilla vain eri mittakaavassa. Itse koen, että sosiaalinen patterini on jokseenkin hyvin pieni. Se on asia, mistä olen kärsinyt koko ikäni. Vaikka nautin yksinolosta ja oman pään sisällä haaveilusta, olisi silti ihanaa, jos olisi kasapäin ystäviä ja jaksaisi olla päivästä toiseen töiden ohella supersosiaalinen. Olisi ihanaa jos tykkäisi olla huomion keskipiste ja esiintyä rennosti, olisi ihanaa jos en jännittäisi uusia sosiaalisia tilanteita, olisi ihanaa jos kaikkea ei jälkeenpäin ylianalysoisi. Olisihan se hieno, mutta se ei olisi minä. Minä olen tällainen paljon unta ja omaa aikaa tarvitseva haaveilija. Se, että olen introvertti tulee vielä pitkään tietyllä tavalla aiheuttamaan minulle ongelmia, mutta samalla se on minun vahvuuteni. Se, että aistin ja tulkitsen muiden tunnetiloja, on samalla rikkaus ja kirous. Kun imee kaikkien muiden tunnetilat itseensä, on päivän päätteeksi aivan lopussa. Kun aistii kaiken, aivot tarvitsevat paljon aikaa prosessoidakseen kaiken aistitulvan. Olisi hienoa edes kokeilla minkälaista olisi olla sellainen super-ekstrovertti, joka vaan on ihmisten seurassa, eikä turhia mieti tai ylianalysoi tai koe tarvetta prosessoida kaikkea päivän päätteeksi, se olisi varmaan vapauttavaa. Mutta kuten jo totesin, silloin en olisi minä.

 

Miten erityisherkkyys näkyy sinussa? Ja oletko erityisherkkä introvertti vai ekstrovertti?

Onko noloa käydä psykologilla?

*Sisältää mainoslinkkejä

Tietyissa asioissa on tietty stigma. On hassua, että psykologilla tai terapeutilla käymiseen ei suhtauduta kuten esim. lääkärillä tai ravintoterapeutilla käymiseen. Jos sinulla on jokin ongelma, se on hyvä ratkaista. Se ei tarkoita, että olisit hullu, se ei tarkoita, että olisit heikko. Ihmiset pelkäävät ihan hirveästi hullun leimaa tai stigmaa siitä, että heillä olisi jotain outoa heidän mielenterveydessään tai henkisessä jaksamisessa. Sellaisesta ihmisestä kuvitellaan helposti, että hänen seuraansa kannattaa karttaa tai, että hän on jotenkin ailahtelevainen. Voi olla, että nyt itse kärjistän ihmisten oletuksia, mutta hyvin harvoin ihmiset ääneen puhuvat jos ovat käyneet ihan ammattilaisen pakeilla hakemassa apua jaksamiseen tai muihin mielen asioihin. Näistä asioista ei vaan puhuta.

Ihmisen ei tarvitse olla hullu hakeakseen apua. Ihminen voi olla myös henkisesti väsynyt, kokenut suuria, traumaattisia asioita. Ihminen voi olla hetkellisesti hukassa ja silloin ammattilaisen objektiivinen apu voi olla äärimmäisen tärkeää.

Itse hain kouluterveydenhuollon kautta psykologin puheille reilu vuosi sitten. Syynä siihen oli ahdistus. Sittemmin syyksi on selvinnyt edellinen parisuhteeni ja sen tila. Yritin vain etsiä syitä itsestäni, vaikka syy ei ollut minussa. Minut oltiin vain tehty syylliseksi kaikkeen. Myös kouluasiat painoivat mieltä, koska kouluympäristö suosi äänekkäitä ekstrovertteja ja kaltaiseni yksinolosta nauttiva introvertti joutui pian silmätikuksi. Jos olin tunnilla hiljaa, siitä tehtiin numero. Jos halusin tehdä projekteja yksin, siitä tehtiin numero. Siellä en myöskään en tehnyt mitään oikein, vaikka jokainen hetki annoin oman mahdollisen kaikkeni. En vain pystynyt menemään jatkuvasti oman persoonani ulkopuolelle. Se minua harmittaakin suomalaisessa opiskelumallissa, että ala-asteelta lähtien osaamista ja koulumenestystä mitataan sen mukaan, että kuinka paljon on äänessä. Numero nousi, jos viittasi paljon. Ja kun minulle jo pelkkä kouluun meneminen aiheutti jo pienenä kamalia vatsakipuja. Jo lapsena koin, että olin erilainen kuin suurin osa. Että on huono asia olla hiljainen. Vasta nyt viime vuosina olen oppinut sen, että minä todella olen tällainen, eikä minun tarvitse pyrkiä olemaan kuten kaikki muut. Siksi pidän hyvänä asiana, että on nostettu tapetille ”introvertti ja ekstrovertti”. Liika ei pidä mennä sen taakse, että on joko introvertti tai ekstrovertti, sillä jokainen silti on oma persoonansa ja suurimmassa osassa meistä asuu molempia puolia. Itse satun olemaan 90% introvertti. Se ei tarkoita, että olen ujo, olen vain pohdiskelija ja etenkin uusissa tilanteissa sivusta seuraaja. Kuuntelen, katselen ja teen tulkintoja. Haluan miettiä etukäteen mitä sanon. Olen vain minä ja that’s it. En ole yhtään sen huonompi kuin se suulaampi kaveri.

Kun vuosi sitten hain psykologin puheille, en tiennytkään, kuinka tärkeä asia se minulle tulisi olemaan. Ajan saaminen meni noin kuukauden päähän. Psykologi soitti minulle ajanvarausta viikko isän kuoleman jälkeen. Ensimmäisellä kerralla kerroin tapahtuneesta. Varasimme uuden ajan. Seuraavalla kerralla oli tapahtunut ero ja kerroin siitä. Oli tärkeää, että pääsin heti purkamaan tapahtumia. Koen, että se on ollut erittäin tärkeä osa toipumistani.

Vaikka suurimmaksi osaksi käynneillä minä vain puhun ja tavallaan ratkon itse omat ongelmani, jo pelkkä puhuminen auttaa. Pidän psykologistani ja koen, että olen saanut häneltä paljon työkaluja ja hyviä ajatusmalleja käsiteltäväksi. Esimerkiksi koin huonoa omaatuntoa siitä, että en keväällä suoriutunut kaikesta, mistä olisi pitänyt suoriutua. Häneltä sain ymmärrystä ja tuke siihen, että tilanteessani on täysin normaalia, että kaikki palikat eivät pysy käsissä. On normaalia unohdella, on normaalia kokea suurta vihaa, surua, mitä tahansa. Olen käynyt läpi kahta suurta traumaattista kokemusta samanaikaisesti ja kaikki reaktioni ovat olleet täysin normaaleita ja sallittuja. Jo se, että joku sanoo, että minä saan olla vihainen, tekee äärettömän hyvää. Kun on vain pitänyt jaksaa. Puskea eteenpäin. Kyllä minussa asuu viha. Mutta en anna sen ottaa yliotetta. Psykologi myös sanoi, että aina kaikkeen ei tarvitse suhtautua aikuismaisen rauhallisesti, vaan saa olla ihminen, saa olla vihainen ja pettynyt. Ihminen saa tuntea. Ja pitää tuntea. Ja koska olen uskaltanut tuntea, olen uskaltanut mennä ja katsoa jokaisen tunteen, siksi seison nyt omilla jaloillani selviytyjänä.

Hän sanoi, että selviytymisvaiheen jälkeen tulee usein kukoistamisvaihe ja olen matkalla sinne. Kaikki eivät sinne pääse vaan jäävät ikuisesti selviytymisvaiheeseen, jolloin elämästä tulee vain jatkuvaa tuskaa. Mutta puheessani kuulemma kuuluu iloisuus, optimistisuus ja se, että aidosti haluan elämässä eteenpäin. Ja niin haluankin. Todella. Haluan vain olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää. Haluan siitä niin paljon.

Koen, että olen nyt tietynlaisessa kahden eri elämän välivaiheessa. Oli entinen elämä ja pian on tulossa uusi elämä. Nyt minun pitää vaan ensin saada koulu loppuun ja oma elämä täysin kuntoon. Hän kysyi, että mitä odotan tältä elämältä. Odotan uusia ystäviä, odotan rakkautta, odotan enemmän elämää. Tällä hetkellä elämäni on hyvin pieni. Kevään väsymys teki sen, että olen tehnyt vain pakolliset asiat ja lisännyt palikoita rauhallisesti yksi kerrallaan. Välillä se tuntuu yksinäisyytenä.

Ihminen kuulemma menee elämänmuutoksissa heilurimaisesti. Ääripäästä toiseen. Niin minäkin menin. Parisuhteesta yksinolemiseen. Kun on äärettömän kuormittunut ja vain yrittää selviytyä päivästä toiseen ja hoitaa pakolliset asiat, ei energiaa hirveästi ole mihinkään ylimääräiseen. Toleranssi ihmisiin ja draamaan on ollut hyvin matala. Välillä olen suorastaan linnottautunut kotiini. Ei vain jaksa ketään tai mitään. Ja teki hyvää kuulla, että tuokin on normaalia. Mutta, että jossain kohtaa on pakko lähteä sieltä kotoa ja jälleen kokeilla elämää. Ja niin olen tehnytkin. Olen pikkuhiljaa kastanut varpaitani jälleen elämään. Pienin askelin.

Ja huomaan, että kaipaan ihmisiä. Kaipaan uusia ja vanhoja ystäviä, kaipaan ihmiskontaktia. Ääripäästä tullaan siis jo takaisin ja täysin yksin oleminen ei myöskään palvele minua.

Se, mitä halusin tällä avata, on se, että uskaltakaa hakea apua. Uskaltakaa olla niin ”itsekkäitä”. Mielenterveys on aivan yhtä tärkeää kuin muukin terveys. Se ei tee sinusta hullua, jos vaikean elämäntilanteen keskellä haluat jutella ulkopuoliselle ihmiselle. Se tekee ennenkaikkea hyvää. Koska puhuminen auttaa. Ikinä ei kannata sulkeutua vaan puhua, puhua ja puhua. Vahva ihminen on se, joka käsittelee isot ja kipeä asiat ja kohtaa ne tuskallisimmatkin tunteet. Minulle tämä matka ei todellakaan ollut helppo. Ei ole helppo kohdata sitä, että alle vuosi sitten kaikki elämässäni meni päälaelleen.

Ja ei, en käytä mitään mitään mielialalääkitystä. En sano, että kenenkään ei tulisi niitä käyttää, mutta itse uskon puhumisen voimaan. Lääkkeillä useimmiten yritetään vain korjata oire, vaikka tulisi keskittyä syyhyn. Miksi voit, miten voit? Myöskään psykologini ei missään kohtaa ole minulle lääkitystä ole tyrkyttänyt, vaan on kokenut, että tulen selviämään tästä kaikesta kyllä. Eri asia tietenkin on erilaiset mielenterveysongelmat, jotka vaativat lääkityksen. Mutta mitä tulee esimerkiksi uupumiseen tai traumoihin, yrittäkää pärjätä ilman lääkkeitä, koska lääkkeet estävät tuntemasta tunteet sellaisina kuin ne tulevat. Itseään ei kannata turruttaa, jos suinkin vain pystyy ottamaan kaiken vastaan sellaisenaan, mitä elämällä on tielle heittää.

Mutta, tämä on merkittävä luku minun elämässäni, josta olen selvinnyt. Se on muovannut minut uudenlaiseksi, paremmaksi minuksi. Olen vahvempi, lämpimämpi ja tiedän, että mitään ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Silloin, kun mikä tahansa asia muuttuu itsestäänselvyydeksi, se ei tuota sinulle enää iloa. Oli se parisuhde, työ, perhe, mikä tahansa.

Itse haluan kiittää Suomen terveydenhuoltoa. Onneksi saan asua Suomessa, missä tarjotaan tällaista palvelua ja vieläpä ilmaiseksi. <3

Uskalla hakea apua. Se kertoo sinusta ainostaan sen, että olet vahva. Olet ollut vain liian kauan vahva yksin.