Isä, mulla pullopostia ois

Vuosi. Vuosi sitten puhuimme puhelimessa, keskustelimme. Vuosi sitten minulla oli isä, minulla oli maailman suurin tuki ja turva. Vuosi sitten menin töihin ja en tiennyt, että minulla ei enää ole isää. Vuosi sitten heräsin 22. syyskuuta aamulla, enkä tiennyt, että se oli ensimmäinen herätty aamu ilman isää. Vuosi sitten 23. syyskuuta, enpä tiennyt, että se tulee olemaan elämäni kauhein päivä. Vein äidin leikkaukseen, lähdin kouluun. Vuosi sitten, enpä tiennyt, että lapsuuden painajaiseni kävisi toteen. Vuosi sitten, enpä tiennyt, että poliisit olisivat ovellani, kertomassa, että minulla ei ole enää isää. Vuosi sitten, enpä tiennyt, että minulta tullaan viemään jälleen kerran paljon pois. Vuosi sitten, 21. syyskuuta, aamulla minulla oli vielä isä.

Sanotaan, että ensimmäinen vuosi on se pahin. En sano, että suru tai kipu päättyy tähän, se vain muuttaa muotoaan. Suru on vieras, joka ei pyydä lupaa vierailuunsa. Suru ei kerro etukäteen tulostaan. Se vain ilmaantuu, ja peittää alleen kaiken muun.

Olen ollut väsynyt, hajalla ja sydämeeni on sattunut enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Nuori ihminen ei ole ajatellut sitä, että toinen vanhemmista ei enää koskaan olisi siinä. Silloin, kun on onnellinen perhe ja kaikilla terveys kunnossa. Kaikki hyvä on usein liian itsestäänselvyys. On äärimmäinen etuoikeus saada osakseen rakastava perhe. Ja niin sen näenkin. En ole maailmalle vihainen siitä mitä minulta vietiin, vaan olen kiitollinen siitä mitä sain.

Se, on asia, johon emme voi vaikuttaa. Kuolema on asia, jolle emme voi mitään. Toiset lähtevät liian aikaisin ja toiset liian myöhään. Emme voi vaikuttaa siihen, koska ja miten meidän aikamme koittaa, ellemme tee sitä oman käden kautta. Ajattelen asian niin, että taivas ei voinut odottaa isää. Vaikka en taivaaseen usko, mutta uskon johonkin korkeampaan. En tiedä mihin, mutta se jokin korkeampi tiesi, kuinka ihana isäni on. Ja kuka minä olen hänet omimaan.

 

Isän kaulakoru, jonka hän osti nuorena Isrealista. Hän oli töissä kommuunissa ja rakastui rauhan aatteisiin. Hän piti korua aina ja halusi, että kun häenestä aika jättää, minä saan korun. Se on tärkeintä mitä minä omistan. 

Jostain kumman syystä surun ja kaipuun ystävä on läpi tämän vuoden ollut kiitollisuus. Nyt tiedän, että tässä olivat ne eväät, jotka isältäni sain. Ja niistä en voisi olla kiitollisempi. Nyt olen aikuinen, isän työ on tehty ja nyt jatkan omillani. Ja olen niin kiitollinen isästä ja hänen opeistaan. Olen saanut rakastavan kodin ja koskaan minulta ei ole mitään puuttunut. Se ei muutu, vaikka isä minulta vietiinkin liian aikaisin. Tiedän, että isä eli hyvän elämän. Vaikka moni asia jäi kesken, mitään ei jäänyt sanomatta. Isä lähti onnellisena ja hän tiesi olevansa rakastettu. Se on hänelle paras aika lähteä, mutta omaisille kivuliain.

Olen nähnyt monta kuolemaa. Olen nähnyt syövän uuvuttaman mummin, olen nähnyt papan ja vaarin lähtevän, isän. Pieni sukuni on pienentynyt entisestään. Jokainen menetys, jokainen ihminen on antanut minulle paljon. Jokainen ikävän tunne, jokainen lapsuuden muisto on jotain, mitä ei rahalla pysty ostamaan. Tiedän, että mitään tai ketään ei tule pitää itsestäänselvyytenä.

Olen ollut väsynyt, olen ollut yksinäinen. Olen saanut osakseni rohkaisua, olen saanut ilkeitä sanoja ja huomannut, että ihmiset eivät ymmärrä. Mutta kukaan ei ole kokenut juuri sitä, mitä minä olen kokenut. Ja minä en ole kokenut mitä joku muu on elämässään kokenut. Kaikkien ei tarvitse ymmärtää, mutta nämä kokemukset tekevät minusta herkemmän ymmärtämään muiden tuskaa ja kokemuksia. Ei kai tällaisesta elämäntilanteesta voi jatkaa täysin samanlaisena kuin ennen. Kuten sanotaan, nämä kokemukset joko tappavat tai vahvistavat. Olen kokenut yksinäisyyttä suruni kanssa, koska en ole uskaltanut näyttää suruani tai olla heikko. En oikeastaan ole voinut. Olen ollut täysin yksin taloudellisesti vastuussa itsestäni. Ensimmäinen vuosi yrittäjänä ja en halua pelottaa surullani asiakkaita pois. Totta kai suru on varmasti näkynyt työssäni, mutta kiitän jokaista asiakastani tästä vuodesta. Koska suru tai kipu ei ole este työkyvylleni. Työ ja elämän jatkuvuus ovat suurinta lääkettä tähän kaikkeen. Se, että minä pärjään ja minä jaksan. Minä pystyn tähän kaikkeen ilman ketään, minä olen pärjäävä nuori aikuinen. Minä saan yritykseni ja talouteni toimimaan, kaikesta huolimatta. Se tunne on minulle äärimmäisen tärkeä.

Viimeiset vuodet ovat olleet taistelua, jonka loppu olen odottanut. Mummon sairaus, puolison työttömyys, taloushuolet, koulu ja vaikeudet siellä ympäristössä, muiden oppilaiden painostus ja ymmärryksen puute, oma yritys, verkkokauppa, isän menetys, ero, häiden peruminen, häpeän tunne petetyksi tulemisesta, järkytys puolison valheiden paljastumisesta, muutto ensimmäistä kertaa yksin, hautajaiset, perunkirjoitus, lapsuudenkodin myyminen, isän yrityksen myyminen, oman yrityksen asiat, opinnäytetyö.. paljon isoja asioita, joissa ei ole muuta ratkaisua kuin jaksaa kaikki. Kukaan ei tee asioita puolestani, kukaan ei pelasta. Ystävät kuuntelevat ja tarjoavat olkapäätä, ovat läsnä. Ja siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Mutta kun on paljon isoja asioita, sitä ei edes halua pysähtyä, koska pelkää, että sitten vauhti loppuu täysin.

Kesällä otin ensimmäistä kertaa oikeasti aikaa. Nukuin melkein koko kesän. Kun sielu on väsynyt, mikään määrä unta ei riitä. Oli päiviä, kun pelkkä puhelimen tai sähköpostin tarkastaminen tuntui ylipääsemättömältä. Samaan aikaan piti varmistaa, että koulussa ymmärretään väsymykseni, mutta samaan aikaan en halunnut asiakkaideni näkevän sitä. Mutta sitä ei minusta nähnyt, ei juuri kukaan. Ja toisaalta, hyvä niin. Koska tiesin, että suunta on kokoajan parempaan. Vaikka oli päiviä, että en päässyt sängystä ollenkaan ylös, tiesin sen olevan väliaikaista. On ollut hetkiä, kun olen miettinyt, että onko tässä elämässä mitään järkeä. Olen miettinyt, kenelle annan koirani, jos tulee päivä, etten enää jaksa. Olen miettinyt, että miten äitini ottaisi sen.

Mutta ne ovat olleet hetkiä, ajatuksen sivulaiseita, äärimmäistä väsymystä ja uupumusta. Yksinäisyyttä. Sitähän sanotaan, että ilman pimeää et voi nähdä valoa. Ja nyt olen siirtymässä valoon. Näen tulevaisuuden kirkkaana.. vielä kaukaisena, mutta kirkkaana. Kunnianhimoni ja tekemisen paloni on pikkuhiljaa palaamassa. Pienetkin asiat tuntuvat isoilta ja olen säilyttänyt kiitollisuuden tunteeni elämää kohtaan. Koen monen asian epäreiluksi, koen saaneeni osakseni epäreilua vihaa ja tunteettomuutta. Mutta näen kaikessa syyn, näen kaikessa opetuksen. Näen kaikessa tien, joka johtaa minua juuri sinne minne minun pitääkin mennä.

Uskon, että kaikki asiat menevät loppujen lopuksi juuri niin kuin pitääkin. Kaikista tärkeintä on jaksaa itse uskoa siihen ja kun on tarpeeksi voimia tehdä kovasti töitä kaiken eteen. Elämä ei ole virta jonka mukana me vain ajelehdimme. Elämä on olosuhteita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta voimme joustaa sen mukana ja silti itse rakentaa omaa totuuttamme.

En sano, että mikään ei enää kaada tässä elämässä minua. En voi missään nimessä sanoa niin. Vielä on paljon asioita koettavana ja nähtävänä ja olisi naivia ajatella, että kaikki elämäni kipu olisi tässä. Elämään kuuluu kipua, surua mutta myös hyvää ja kaunista. Olen väsynyt kipuun, mutta se on näyttänyt minulle kiitollisuuden hyveen, nöyryyden elämän haurautta ja suuruutta kohtaan. Olen oppinut paljon sellaista, mitä ei ikävuosillakaan saavuteta. Olen menettänyt nuorena isän, suurimman sankarini. Siihen en varmasti koskaan olisi ollut valmis, mutta näin nuorena en todellakaan ollut valmis. Toivon, että pian saan myös hyvää osakseni, jotta jaksan taas seuraavaan hyökyaaltoon. Näistä selvitään, vaikka ne koettelevatkin pientä ihmistä.

Olen miettinyt, että miksi saan osakseni näin paljon pahaa. Olenko paha ihminen? Mikä elämän oppi minun on pitänyt oppia? Toisaalta mietin, että onko minulle annettu joku suurikin tehtävä, jota varten olen käynyt läpi tämän tulikokeen.

Osa minusta myös miettii, että kun laittaa kaiken täydelliseen perspektiiviin, kaiken tämän surun koko maailman surun kanssa. Jos asiaa oikeasti miettii isossa mittakaavassa, en kehtaa edes valittaa. Minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Se, että minulta vietiin jotain, ei poista sitä, että minulla oli melkein kolmekymmentä vuotta jotain upeaa. Monella ei ole läsnäolevaa isää koko elämänsä aikana, joten en kehtaa valittaa siitä, että omani otettiin pois ennen kuin itse olisin ollut siihen valmis. Monella ei ole rakastavia vanhempia, minulla on edelleen äiti. Maailman tärkein ja rakkain äiti.

Joten, elämä tuokoon mitä tuo. Yritän kestää vastatuulen ja vahvistua jokaiselle kerralla. En enää uhoa, vaan hengitän vain syvään ja antaudun.

Saman lupaan kaiken hyvän kanssa.

Not getting married -party

Nyt se sitten koitti, se mikä piti olla hääpäivä. Vietin sen ystävieni kanssa meidän mökillä pitäen hauskaa. Itselleni oli tärkeää, että päivään sovittiin jotain hauskaa. Oli tärkeää, että sain viettää sen rakkaiden ihmisten kanssa. Pelasimme pelejä, kävimme keskiyöllä järvessä uimassa, olimme paljussa ja ennen kaikkea nauroimme sydämemme kyllyydestä. Voi luoja! Ehkä koko kesän parasta ilta. <3

Paras not getting married -kakku! 😀

Olen yli ihmisestä, mutta en siitä mitä tapahtui. Tai, edelleen käsittelen sitä, että miten joku voi elää niin kaksoiselämää, valehdella aivan kaiken ja lopulta paljastua aivan joksikin muuksi kuin mitä olen viimeiset viisi vuotta luullut. Olisi se ollut sitten puoliso tai ystävä, tapaus olisi järkyttänyt minua yhtä paljon. Mutta todellisuudessa minun on pelottavankin helppo päästä yli ihmisistä, jotka tekevät minulle väärin tai kohtelevat minua huonosti. Olen aina tiennyt sen, että en katsele suhteessa valehtelua tai pettämistä. Koska tiedän, että silloin se ei ole aitoa rakkautta ja kylmästi sanottuna, silloin on helppo päästää sellaisesta ihmisestä irti. Mutta se, että mitä tässä on alle vuosi sitten sattunut, on totta kai asia, mitä tulen vielä pitkään pyörittelemään päässäni. Kuitenkin isän kuolema on asia, joka on eniten vienyt ajatustyötäni. Ero on aivan toissijainen asia. Ero on asia, johon ”ratkaisu”. Eron jälkeen löydän kyllä vielä uuden rakkauden. Mutta uutta isää en tule koskaan saamaan, kuolema on lopullinen asia, johon ei ole ns. ratkaisua. Ero on normaali asia, jonka suurin osa meistä kokee edes kerran elämässään. Toki tämä ero ei ollut vain sitä, että kasvoimme erilleen tai, että toinen vain petti. Itseltäni lähti koko pohja viimeiseltä viideltä vuodelta, että mikä on totta ja mikä ei. Ja jokainen joka on joutunut perumaan häänsä, tietää edes jotenkin miltä minusta tuntuu. Jokainen, joka on kokenut parisuhteessa henkistä väkivaltaa, tietää edes jotenkin, miltä minusta tuntuu. Jos kyseessä olisi vain tavallinen ero, asia olisi varmasti jo mielessäni käsitelty ja olisin siitä vain hiljaa.

Mutta edes ystäväni eivät välttämättä edes muista, kuinka rankka vuosi minulla on takana. Ja ymmärrän sen täysin. Siinä missä muut jo saattavat jopa unohtaa viimeisen vuoden tapahtumat, minä käsittelen niitä vielä pitkään. Ja en edes muista koska viimeksi minulta olisi kysytty, että miten jaksan. Ja monet surutyötä tehneet sanovat samaa, lopulta surun kanssa jää yksin. Ja se on toisaalta myös tärkeää. Muille ihmisille tulee helposti sellainen olo, että vieläkö hän jaksaa jauhaa aiheesta. Mutta surutyö on niin yksilöllistä. Toisilla se vie vuoden ja toisilla kymmenen. Itselläni tulee edelleen erilaisia jaksoja, välillä en ajattele asiaa ollenkaan ja välillä tunnen vihaa, välillä surua. Eron suhteen olen jo aikoja sitten ollut sinut eron kanssa. Oikeastaan heti kun asiat paljastuivat, tiesin, että tämä elämän luku oli tässä. Mutta isän kuoleman kanssa minulla on vielä tehtävää. Olen matkalla asian hyväksymiseen, mutta vielä on hieman matkaa sinne. Kuitenkin vielä muutama kuukausi sitten tuntui siltä, että kun ajattelin isän olevan pois, ajatus tuntui suorastaan absurdilta. Vaikka tottakai tiedostan, että isä on pois, silti se edelleen tuntui ajatuksena oudolta. Miten joku tärkeä ihminen voi yhtäkkiä olla pois elämästäsi?

Joten, suurin surutyö on kuitenkin mennyt isään. Ero on omalla tavallaan tuntunut myös kuolemalta, koska se ihminen, jonka minä tunsin, olikin vain luotu hahmo. Minun tuntemani ihminen tavallaan kuoli pois. Mutta silti, sitä ihmistä en kaipaa. Se ei ole enää sitä, mitä minä haluan tai tarvitsen. Mutta, tämä asia on nyt käsitelty. On tärkeää huomata, että missä menee se raja, että milloin käsittelet asioita ja milloin elät liikaa menneisyydessä. Ja en halua olla sellainen ihminen, joka miettii liikaa menneitä. Koen, että asia on nyt käsitelty ja olen täysin sinut menneisyyteni kanssa, en koe jatkuvaa tai suurta vihaa enkä katkeruutta. Uskon niin vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Juuri nyt asiat ovat kuitenkin hyvin ja olen onnellinen. <3

 

Mutta, jotta blogi ei jatkuvasti pysyisi vain näiden ikävien aiheiden ympärillä, mistä haluaisitte, että kirjoitan?

Onko liikuntaan tai ravintoon liittyviä aiheita, josta haluaisitte lukea? Ehdottakaa rohkeasti. <3