Not getting married -party

Nyt se sitten koitti, se mikä piti olla hääpäivä. Vietin sen ystävieni kanssa meidän mökillä pitäen hauskaa. Itselleni oli tärkeää, että päivään sovittiin jotain hauskaa. Oli tärkeää, että sain viettää sen rakkaiden ihmisten kanssa. Pelasimme pelejä, kävimme keskiyöllä järvessä uimassa, olimme paljussa ja ennen kaikkea nauroimme sydämemme kyllyydestä. Voi luoja! Ehkä koko kesän parasta ilta. <3

Paras not getting married -kakku! 😀

Olen yli ihmisestä, mutta en siitä mitä tapahtui. Tai, edelleen käsittelen sitä, että miten joku voi elää niin kaksoiselämää, valehdella aivan kaiken ja lopulta paljastua aivan joksikin muuksi kuin mitä olen viimeiset viisi vuotta luullut. Olisi se ollut sitten puoliso tai ystävä, tapaus olisi järkyttänyt minua yhtä paljon. Mutta todellisuudessa minun on pelottavankin helppo päästä yli ihmisistä, jotka tekevät minulle väärin tai kohtelevat minua huonosti. Olen aina tiennyt sen, että en katsele suhteessa valehtelua tai pettämistä. Koska tiedän, että silloin se ei ole aitoa rakkautta ja kylmästi sanottuna, silloin on helppo päästää sellaisesta ihmisestä irti. Mutta se, että mitä tässä on alle vuosi sitten sattunut, on totta kai asia, mitä tulen vielä pitkään pyörittelemään päässäni. Kuitenkin isän kuolema on asia, joka on eniten vienyt ajatustyötäni. Ero on aivan toissijainen asia. Ero on asia, johon ”ratkaisu”. Eron jälkeen löydän kyllä vielä uuden rakkauden. Mutta uutta isää en tule koskaan saamaan, kuolema on lopullinen asia, johon ei ole ns. ratkaisua. Ero on normaali asia, jonka suurin osa meistä kokee edes kerran elämässään. Toki tämä ero ei ollut vain sitä, että kasvoimme erilleen tai, että toinen vain petti. Itseltäni lähti koko pohja viimeiseltä viideltä vuodelta, että mikä on totta ja mikä ei. Ja jokainen joka on joutunut perumaan häänsä, tietää edes jotenkin miltä minusta tuntuu. Jokainen, joka on kokenut parisuhteessa henkistä väkivaltaa, tietää edes jotenkin, miltä minusta tuntuu. Jos kyseessä olisi vain tavallinen ero, asia olisi varmasti jo mielessäni käsitelty ja olisin siitä vain hiljaa.

Mutta edes ystäväni eivät välttämättä edes muista, kuinka rankka vuosi minulla on takana. Ja ymmärrän sen täysin. Siinä missä muut jo saattavat jopa unohtaa viimeisen vuoden tapahtumat, minä käsittelen niitä vielä pitkään. Ja en edes muista koska viimeksi minulta olisi kysytty, että miten jaksan. Ja monet surutyötä tehneet sanovat samaa, lopulta surun kanssa jää yksin. Ja se on toisaalta myös tärkeää. Muille ihmisille tulee helposti sellainen olo, että vieläkö hän jaksaa jauhaa aiheesta. Mutta surutyö on niin yksilöllistä. Toisilla se vie vuoden ja toisilla kymmenen. Itselläni tulee edelleen erilaisia jaksoja, välillä en ajattele asiaa ollenkaan ja välillä tunnen vihaa, välillä surua. Eron suhteen olen jo aikoja sitten ollut sinut eron kanssa. Oikeastaan heti kun asiat paljastuivat, tiesin, että tämä elämän luku oli tässä. Mutta isän kuoleman kanssa minulla on vielä tehtävää. Olen matkalla asian hyväksymiseen, mutta vielä on hieman matkaa sinne. Kuitenkin vielä muutama kuukausi sitten tuntui siltä, että kun ajattelin isän olevan pois, ajatus tuntui suorastaan absurdilta. Vaikka tottakai tiedostan, että isä on pois, silti se edelleen tuntui ajatuksena oudolta. Miten joku tärkeä ihminen voi yhtäkkiä olla pois elämästäsi?

Joten, suurin surutyö on kuitenkin mennyt isään. Ero on omalla tavallaan tuntunut myös kuolemalta, koska se ihminen, jonka minä tunsin, olikin vain luotu hahmo. Minun tuntemani ihminen tavallaan kuoli pois. Mutta silti, sitä ihmistä en kaipaa. Se ei ole enää sitä, mitä minä haluan tai tarvitsen. Mutta, tämä asia on nyt käsitelty. On tärkeää huomata, että missä menee se raja, että milloin käsittelet asioita ja milloin elät liikaa menneisyydessä. Ja en halua olla sellainen ihminen, joka miettii liikaa menneitä. Koen, että asia on nyt käsitelty ja olen täysin sinut menneisyyteni kanssa, en koe jatkuvaa tai suurta vihaa enkä katkeruutta. Uskon niin vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Juuri nyt asiat ovat kuitenkin hyvin ja olen onnellinen. <3

 

Mutta, jotta blogi ei jatkuvasti pysyisi vain näiden ikävien aiheiden ympärillä, mistä haluaisitte, että kirjoitan?

Onko liikuntaan tai ravintoon liittyviä aiheita, josta haluaisitte lukea? Ehdottakaa rohkeasti. <3

 

 

Onko noloa käydä psykologilla?

*Sisältää mainoslinkkejä

Tietyissa asioissa on tietty stigma. On hassua, että psykologilla tai terapeutilla käymiseen ei suhtauduta kuten esim. lääkärillä tai ravintoterapeutilla käymiseen. Jos sinulla on jokin ongelma, se on hyvä ratkaista. Se ei tarkoita, että olisit hullu, se ei tarkoita, että olisit heikko. Ihmiset pelkäävät ihan hirveästi hullun leimaa tai stigmaa siitä, että heillä olisi jotain outoa heidän mielenterveydessään tai henkisessä jaksamisessa. Sellaisesta ihmisestä kuvitellaan helposti, että hänen seuraansa kannattaa karttaa tai, että hän on jotenkin ailahtelevainen. Voi olla, että nyt itse kärjistän ihmisten oletuksia, mutta hyvin harvoin ihmiset ääneen puhuvat jos ovat käyneet ihan ammattilaisen pakeilla hakemassa apua jaksamiseen tai muihin mielen asioihin. Näistä asioista ei vaan puhuta.

Ihmisen ei tarvitse olla hullu hakeakseen apua. Ihminen voi olla myös henkisesti väsynyt, kokenut suuria, traumaattisia asioita. Ihminen voi olla hetkellisesti hukassa ja silloin ammattilaisen objektiivinen apu voi olla äärimmäisen tärkeää.

Itse hain kouluterveydenhuollon kautta psykologin puheille reilu vuosi sitten. Syynä siihen oli ahdistus. Sittemmin syyksi on selvinnyt edellinen parisuhteeni ja sen tila. Yritin vain etsiä syitä itsestäni, vaikka syy ei ollut minussa. Minut oltiin vain tehty syylliseksi kaikkeen. Myös kouluasiat painoivat mieltä, koska kouluympäristö suosi äänekkäitä ekstrovertteja ja kaltaiseni yksinolosta nauttiva introvertti joutui pian silmätikuksi. Jos olin tunnilla hiljaa, siitä tehtiin numero. Jos halusin tehdä projekteja yksin, siitä tehtiin numero. Siellä en myöskään en tehnyt mitään oikein, vaikka jokainen hetki annoin oman mahdollisen kaikkeni. En vain pystynyt menemään jatkuvasti oman persoonani ulkopuolelle. Se minua harmittaakin suomalaisessa opiskelumallissa, että ala-asteelta lähtien osaamista ja koulumenestystä mitataan sen mukaan, että kuinka paljon on äänessä. Numero nousi, jos viittasi paljon. Ja kun minulle jo pelkkä kouluun meneminen aiheutti jo pienenä kamalia vatsakipuja. Jo lapsena koin, että olin erilainen kuin suurin osa. Että on huono asia olla hiljainen. Vasta nyt viime vuosina olen oppinut sen, että minä todella olen tällainen, eikä minun tarvitse pyrkiä olemaan kuten kaikki muut. Siksi pidän hyvänä asiana, että on nostettu tapetille ”introvertti ja ekstrovertti”. Liika ei pidä mennä sen taakse, että on joko introvertti tai ekstrovertti, sillä jokainen silti on oma persoonansa ja suurimmassa osassa meistä asuu molempia puolia. Itse satun olemaan 90% introvertti. Se ei tarkoita, että olen ujo, olen vain pohdiskelija ja etenkin uusissa tilanteissa sivusta seuraaja. Kuuntelen, katselen ja teen tulkintoja. Haluan miettiä etukäteen mitä sanon. Olen vain minä ja that’s it. En ole yhtään sen huonompi kuin se suulaampi kaveri.

Kun vuosi sitten hain psykologin puheille, en tiennytkään, kuinka tärkeä asia se minulle tulisi olemaan. Ajan saaminen meni noin kuukauden päähän. Psykologi soitti minulle ajanvarausta viikko isän kuoleman jälkeen. Ensimmäisellä kerralla kerroin tapahtuneesta. Varasimme uuden ajan. Seuraavalla kerralla oli tapahtunut ero ja kerroin siitä. Oli tärkeää, että pääsin heti purkamaan tapahtumia. Koen, että se on ollut erittäin tärkeä osa toipumistani.

Vaikka suurimmaksi osaksi käynneillä minä vain puhun ja tavallaan ratkon itse omat ongelmani, jo pelkkä puhuminen auttaa. Pidän psykologistani ja koen, että olen saanut häneltä paljon työkaluja ja hyviä ajatusmalleja käsiteltäväksi. Esimerkiksi koin huonoa omaatuntoa siitä, että en keväällä suoriutunut kaikesta, mistä olisi pitänyt suoriutua. Häneltä sain ymmärrystä ja tuke siihen, että tilanteessani on täysin normaalia, että kaikki palikat eivät pysy käsissä. On normaalia unohdella, on normaalia kokea suurta vihaa, surua, mitä tahansa. Olen käynyt läpi kahta suurta traumaattista kokemusta samanaikaisesti ja kaikki reaktioni ovat olleet täysin normaaleita ja sallittuja. Jo se, että joku sanoo, että minä saan olla vihainen, tekee äärettömän hyvää. Kun on vain pitänyt jaksaa. Puskea eteenpäin. Kyllä minussa asuu viha. Mutta en anna sen ottaa yliotetta. Psykologi myös sanoi, että aina kaikkeen ei tarvitse suhtautua aikuismaisen rauhallisesti, vaan saa olla ihminen, saa olla vihainen ja pettynyt. Ihminen saa tuntea. Ja pitää tuntea. Ja koska olen uskaltanut tuntea, olen uskaltanut mennä ja katsoa jokaisen tunteen, siksi seison nyt omilla jaloillani selviytyjänä.

Hän sanoi, että selviytymisvaiheen jälkeen tulee usein kukoistamisvaihe ja olen matkalla sinne. Kaikki eivät sinne pääse vaan jäävät ikuisesti selviytymisvaiheeseen, jolloin elämästä tulee vain jatkuvaa tuskaa. Mutta puheessani kuulemma kuuluu iloisuus, optimistisuus ja se, että aidosti haluan elämässä eteenpäin. Ja niin haluankin. Todella. Haluan vain olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää. Haluan siitä niin paljon.

Koen, että olen nyt tietynlaisessa kahden eri elämän välivaiheessa. Oli entinen elämä ja pian on tulossa uusi elämä. Nyt minun pitää vaan ensin saada koulu loppuun ja oma elämä täysin kuntoon. Hän kysyi, että mitä odotan tältä elämältä. Odotan uusia ystäviä, odotan rakkautta, odotan enemmän elämää. Tällä hetkellä elämäni on hyvin pieni. Kevään väsymys teki sen, että olen tehnyt vain pakolliset asiat ja lisännyt palikoita rauhallisesti yksi kerrallaan. Välillä se tuntuu yksinäisyytenä.

Ihminen kuulemma menee elämänmuutoksissa heilurimaisesti. Ääripäästä toiseen. Niin minäkin menin. Parisuhteesta yksinolemiseen. Kun on äärettömän kuormittunut ja vain yrittää selviytyä päivästä toiseen ja hoitaa pakolliset asiat, ei energiaa hirveästi ole mihinkään ylimääräiseen. Toleranssi ihmisiin ja draamaan on ollut hyvin matala. Välillä olen suorastaan linnottautunut kotiini. Ei vain jaksa ketään tai mitään. Ja teki hyvää kuulla, että tuokin on normaalia. Mutta, että jossain kohtaa on pakko lähteä sieltä kotoa ja jälleen kokeilla elämää. Ja niin olen tehnytkin. Olen pikkuhiljaa kastanut varpaitani jälleen elämään. Pienin askelin.

Ja huomaan, että kaipaan ihmisiä. Kaipaan uusia ja vanhoja ystäviä, kaipaan ihmiskontaktia. Ääripäästä tullaan siis jo takaisin ja täysin yksin oleminen ei myöskään palvele minua.

Se, mitä halusin tällä avata, on se, että uskaltakaa hakea apua. Uskaltakaa olla niin ”itsekkäitä”. Mielenterveys on aivan yhtä tärkeää kuin muukin terveys. Se ei tee sinusta hullua, jos vaikean elämäntilanteen keskellä haluat jutella ulkopuoliselle ihmiselle. Se tekee ennenkaikkea hyvää. Koska puhuminen auttaa. Ikinä ei kannata sulkeutua vaan puhua, puhua ja puhua. Vahva ihminen on se, joka käsittelee isot ja kipeä asiat ja kohtaa ne tuskallisimmatkin tunteet. Minulle tämä matka ei todellakaan ollut helppo. Ei ole helppo kohdata sitä, että alle vuosi sitten kaikki elämässäni meni päälaelleen.

Ja ei, en käytä mitään mitään mielialalääkitystä. En sano, että kenenkään ei tulisi niitä käyttää, mutta itse uskon puhumisen voimaan. Lääkkeillä useimmiten yritetään vain korjata oire, vaikka tulisi keskittyä syyhyn. Miksi voit, miten voit? Myöskään psykologini ei missään kohtaa ole minulle lääkitystä ole tyrkyttänyt, vaan on kokenut, että tulen selviämään tästä kaikesta kyllä. Eri asia tietenkin on erilaiset mielenterveysongelmat, jotka vaativat lääkityksen. Mutta mitä tulee esimerkiksi uupumiseen tai traumoihin, yrittäkää pärjätä ilman lääkkeitä, koska lääkkeet estävät tuntemasta tunteet sellaisina kuin ne tulevat. Itseään ei kannata turruttaa, jos suinkin vain pystyy ottamaan kaiken vastaan sellaisenaan, mitä elämällä on tielle heittää.

Mutta, tämä on merkittävä luku minun elämässäni, josta olen selvinnyt. Se on muovannut minut uudenlaiseksi, paremmaksi minuksi. Olen vahvempi, lämpimämpi ja tiedän, että mitään ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Silloin, kun mikä tahansa asia muuttuu itsestäänselvyydeksi, se ei tuota sinulle enää iloa. Oli se parisuhde, työ, perhe, mikä tahansa.

Itse haluan kiittää Suomen terveydenhuoltoa. Onneksi saan asua Suomessa, missä tarjotaan tällaista palvelua ja vieläpä ilmaiseksi. <3

Uskalla hakea apua. Se kertoo sinusta ainostaan sen, että olet vahva. Olet ollut vain liian kauan vahva yksin.