Onko noloa käydä psykologilla?

*Sisältää mainoslinkkejä

Tietyissa asioissa on tietty stigma. On hassua, että psykologilla tai terapeutilla käymiseen ei suhtauduta kuten esim. lääkärillä tai ravintoterapeutilla käymiseen. Jos sinulla on jokin ongelma, se on hyvä ratkaista. Se ei tarkoita, että olisit hullu, se ei tarkoita, että olisit heikko. Ihmiset pelkäävät ihan hirveästi hullun leimaa tai stigmaa siitä, että heillä olisi jotain outoa heidän mielenterveydessään tai henkisessä jaksamisessa. Sellaisesta ihmisestä kuvitellaan helposti, että hänen seuraansa kannattaa karttaa tai, että hän on jotenkin ailahtelevainen. Voi olla, että nyt itse kärjistän ihmisten oletuksia, mutta hyvin harvoin ihmiset ääneen puhuvat jos ovat käyneet ihan ammattilaisen pakeilla hakemassa apua jaksamiseen tai muihin mielen asioihin. Näistä asioista ei vaan puhuta.

Ihmisen ei tarvitse olla hullu hakeakseen apua. Ihminen voi olla myös henkisesti väsynyt, kokenut suuria, traumaattisia asioita. Ihminen voi olla hetkellisesti hukassa ja silloin ammattilaisen objektiivinen apu voi olla äärimmäisen tärkeää.

Itse hain kouluterveydenhuollon kautta psykologin puheille reilu vuosi sitten. Syynä siihen oli ahdistus. Sittemmin syyksi on selvinnyt edellinen parisuhteeni ja sen tila. Yritin vain etsiä syitä itsestäni, vaikka syy ei ollut minussa. Minut oltiin vain tehty syylliseksi kaikkeen. Myös kouluasiat painoivat mieltä, koska kouluympäristö suosi äänekkäitä ekstrovertteja ja kaltaiseni yksinolosta nauttiva introvertti joutui pian silmätikuksi. Jos olin tunnilla hiljaa, siitä tehtiin numero. Jos halusin tehdä projekteja yksin, siitä tehtiin numero. Siellä en myöskään en tehnyt mitään oikein, vaikka jokainen hetki annoin oman mahdollisen kaikkeni. En vain pystynyt menemään jatkuvasti oman persoonani ulkopuolelle. Se minua harmittaakin suomalaisessa opiskelumallissa, että ala-asteelta lähtien osaamista ja koulumenestystä mitataan sen mukaan, että kuinka paljon on äänessä. Numero nousi, jos viittasi paljon. Ja kun minulle jo pelkkä kouluun meneminen aiheutti jo pienenä kamalia vatsakipuja. Jo lapsena koin, että olin erilainen kuin suurin osa. Että on huono asia olla hiljainen. Vasta nyt viime vuosina olen oppinut sen, että minä todella olen tällainen, eikä minun tarvitse pyrkiä olemaan kuten kaikki muut. Siksi pidän hyvänä asiana, että on nostettu tapetille ”introvertti ja ekstrovertti”. Liika ei pidä mennä sen taakse, että on joko introvertti tai ekstrovertti, sillä jokainen silti on oma persoonansa ja suurimmassa osassa meistä asuu molempia puolia. Itse satun olemaan 90% introvertti. Se ei tarkoita, että olen ujo, olen vain pohdiskelija ja etenkin uusissa tilanteissa sivusta seuraaja. Kuuntelen, katselen ja teen tulkintoja. Haluan miettiä etukäteen mitä sanon. Olen vain minä ja that’s it. En ole yhtään sen huonompi kuin se suulaampi kaveri.

Kun vuosi sitten hain psykologin puheille, en tiennytkään, kuinka tärkeä asia se minulle tulisi olemaan. Ajan saaminen meni noin kuukauden päähän. Psykologi soitti minulle ajanvarausta viikko isän kuoleman jälkeen. Ensimmäisellä kerralla kerroin tapahtuneesta. Varasimme uuden ajan. Seuraavalla kerralla oli tapahtunut ero ja kerroin siitä. Oli tärkeää, että pääsin heti purkamaan tapahtumia. Koen, että se on ollut erittäin tärkeä osa toipumistani.

Vaikka suurimmaksi osaksi käynneillä minä vain puhun ja tavallaan ratkon itse omat ongelmani, jo pelkkä puhuminen auttaa. Pidän psykologistani ja koen, että olen saanut häneltä paljon työkaluja ja hyviä ajatusmalleja käsiteltäväksi. Esimerkiksi koin huonoa omaatuntoa siitä, että en keväällä suoriutunut kaikesta, mistä olisi pitänyt suoriutua. Häneltä sain ymmärrystä ja tuke siihen, että tilanteessani on täysin normaalia, että kaikki palikat eivät pysy käsissä. On normaalia unohdella, on normaalia kokea suurta vihaa, surua, mitä tahansa. Olen käynyt läpi kahta suurta traumaattista kokemusta samanaikaisesti ja kaikki reaktioni ovat olleet täysin normaaleita ja sallittuja. Jo se, että joku sanoo, että minä saan olla vihainen, tekee äärettömän hyvää. Kun on vain pitänyt jaksaa. Puskea eteenpäin. Kyllä minussa asuu viha. Mutta en anna sen ottaa yliotetta. Psykologi myös sanoi, että aina kaikkeen ei tarvitse suhtautua aikuismaisen rauhallisesti, vaan saa olla ihminen, saa olla vihainen ja pettynyt. Ihminen saa tuntea. Ja pitää tuntea. Ja koska olen uskaltanut tuntea, olen uskaltanut mennä ja katsoa jokaisen tunteen, siksi seison nyt omilla jaloillani selviytyjänä.

Hän sanoi, että selviytymisvaiheen jälkeen tulee usein kukoistamisvaihe ja olen matkalla sinne. Kaikki eivät sinne pääse vaan jäävät ikuisesti selviytymisvaiheeseen, jolloin elämästä tulee vain jatkuvaa tuskaa. Mutta puheessani kuulemma kuuluu iloisuus, optimistisuus ja se, että aidosti haluan elämässä eteenpäin. Ja niin haluankin. Todella. Haluan vain olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää. Haluan siitä niin paljon.

Koen, että olen nyt tietynlaisessa kahden eri elämän välivaiheessa. Oli entinen elämä ja pian on tulossa uusi elämä. Nyt minun pitää vaan ensin saada koulu loppuun ja oma elämä täysin kuntoon. Hän kysyi, että mitä odotan tältä elämältä. Odotan uusia ystäviä, odotan rakkautta, odotan enemmän elämää. Tällä hetkellä elämäni on hyvin pieni. Kevään väsymys teki sen, että olen tehnyt vain pakolliset asiat ja lisännyt palikoita rauhallisesti yksi kerrallaan. Välillä se tuntuu yksinäisyytenä.

Ihminen kuulemma menee elämänmuutoksissa heilurimaisesti. Ääripäästä toiseen. Niin minäkin menin. Parisuhteesta yksinolemiseen. Kun on äärettömän kuormittunut ja vain yrittää selviytyä päivästä toiseen ja hoitaa pakolliset asiat, ei energiaa hirveästi ole mihinkään ylimääräiseen. Toleranssi ihmisiin ja draamaan on ollut hyvin matala. Välillä olen suorastaan linnottautunut kotiini. Ei vain jaksa ketään tai mitään. Ja teki hyvää kuulla, että tuokin on normaalia. Mutta, että jossain kohtaa on pakko lähteä sieltä kotoa ja jälleen kokeilla elämää. Ja niin olen tehnytkin. Olen pikkuhiljaa kastanut varpaitani jälleen elämään. Pienin askelin.

Ja huomaan, että kaipaan ihmisiä. Kaipaan uusia ja vanhoja ystäviä, kaipaan ihmiskontaktia. Ääripäästä tullaan siis jo takaisin ja täysin yksin oleminen ei myöskään palvele minua.

Se, mitä halusin tällä avata, on se, että uskaltakaa hakea apua. Uskaltakaa olla niin ”itsekkäitä”. Mielenterveys on aivan yhtä tärkeää kuin muukin terveys. Se ei tee sinusta hullua, jos vaikean elämäntilanteen keskellä haluat jutella ulkopuoliselle ihmiselle. Se tekee ennenkaikkea hyvää. Koska puhuminen auttaa. Ikinä ei kannata sulkeutua vaan puhua, puhua ja puhua. Vahva ihminen on se, joka käsittelee isot ja kipeä asiat ja kohtaa ne tuskallisimmatkin tunteet. Minulle tämä matka ei todellakaan ollut helppo. Ei ole helppo kohdata sitä, että alle vuosi sitten kaikki elämässäni meni päälaelleen.

Ja ei, en käytä mitään mitään mielialalääkitystä. En sano, että kenenkään ei tulisi niitä käyttää, mutta itse uskon puhumisen voimaan. Lääkkeillä useimmiten yritetään vain korjata oire, vaikka tulisi keskittyä syyhyn. Miksi voit, miten voit? Myöskään psykologini ei missään kohtaa ole minulle lääkitystä ole tyrkyttänyt, vaan on kokenut, että tulen selviämään tästä kaikesta kyllä. Eri asia tietenkin on erilaiset mielenterveysongelmat, jotka vaativat lääkityksen. Mutta mitä tulee esimerkiksi uupumiseen tai traumoihin, yrittäkää pärjätä ilman lääkkeitä, koska lääkkeet estävät tuntemasta tunteet sellaisina kuin ne tulevat. Itseään ei kannata turruttaa, jos suinkin vain pystyy ottamaan kaiken vastaan sellaisenaan, mitä elämällä on tielle heittää.

Mutta, tämä on merkittävä luku minun elämässäni, josta olen selvinnyt. Se on muovannut minut uudenlaiseksi, paremmaksi minuksi. Olen vahvempi, lämpimämpi ja tiedän, että mitään ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Silloin, kun mikä tahansa asia muuttuu itsestäänselvyydeksi, se ei tuota sinulle enää iloa. Oli se parisuhde, työ, perhe, mikä tahansa.

Itse haluan kiittää Suomen terveydenhuoltoa. Onneksi saan asua Suomessa, missä tarjotaan tällaista palvelua ja vieläpä ilmaiseksi. <3

Uskalla hakea apua. Se kertoo sinusta ainostaan sen, että olet vahva. Olet ollut vain liian kauan vahva yksin. 

 

 

 

Kirjoittamalla herkkäkin ihminen päästää ihon alle

Blogini on elänyt hieman hiljaiseloa nyt viimeisen reilun vuoden ajan, mutta kokoajan se on kuitenkin mukana kulkenut. Blogi on minulle rakas harrastus ja omalla tavallaan myös työ. Olen kuitenkin aina ottanut sen linjan, että kirjoitan vaan kun minulla on oikeasti asiaa. En halua tehdä blogista itselleni pakkopullaa, koska silloin mennään metsään ja lujaa. Nautin kirjoittamisesta ihan suunnattomasti. Olen tyypillinen introvertti ja kirjoitan huomattavasti paremmin kuin puhun. Kirjoittamalla saan ajatukseni ulos kaikista selkeimmin. Saan kirjoitettuun tekstiin paljon enemmän tunnetta ja sävyjä, kuin puhumalla. Olen herkkä ja tunteellinen pieni siili, mutta kasvotusten helposti kova tai en niin helposti lähestyttävän oloinen. Tyypillinen herkkis siis. Sitä omaa herkkyyttä on rakennettu suojaamaan kova ulkokuori, jonka alle edes jonkun toivoo näkevän. Ja kirjoittaminen on luonut minulle helpon ja turvallisen kanavan raottaa tietä omaan herkkyyteeni. Kun kirjoitan, pystyn olemaan avoin ja iho täysin vereslihalla. Blogi on siis minulle nyt ja aina turvallinen tunteiden satama, missä pystyn purkamaan niitä kipeimpiäkin tuntoja.

Tavallisesti siis en todellakaan päästä ihmisiä helposti lähelle, en ole koskaan päästänyt ja nyt etenkään en päästä. Siksi koko tämä ja blogi ja kirjoittaminen on myös itselleni hyvin omituista, että osaan olla täällä näin avoin. Se on totta kai ollut myös kiinni kaikesta siitä vastaanotosta, jonka olen blogilleni ja kirjoituksilleni saanut. <3

Ajattelinkin nyt listata tähän postaukseen itselleni isoimmat tekstit, joiden julkaiseminen on ollut itselleni todella pelottava ja iso juttu.

 

Luetuimmat ja samalla minulle itselleni isoimmat tekstit ovat:

Before and after – laihtumiseni kuvina

Kun empaatikko tapasi narsistin

Mä annan sut pois

Kipu kuolee huutamalla

Miten narsisti käyttäytyy parisuhteessa