Joulun haikeus

Rakastin lapsena joulua. Siis rrrrakastin. Meidän äiti on valehtelematta maailman paras ruoanlaittaja. Isän kanssa kävimme aina viimeistään 23. päivä hakemassa kuusen ja koristelimme sen jouluaattona yhdessä. Tai, yleensä isä päätyi koristelemaan sen, koska ei insinöörinä kestänyt minun epäloogista ja vapaampaa otetta koristella.

Aamut alkoivat aina saunalla ja puurolla. Sisko löysi mantelin melkein joka vuosi. Jos minä sain mantelin, koin huonoa omaatuntoa, koska tiesin siskon kilpailuhenkisen luonteen (toisin sanoen, huono häviäjä :D). Päivät tuntuivat pitkiltä, kun vain odotti iltaa ja lahjoja. Katselin aina telkkaria ja ihania jouluelokuvia, hassuttelin perheen kanssa. Koko lapsuuteni on aina ollut äärettömän onnellinen, mutta jotenkin se kulminoitui jouluihin erityisen hyvin.

Joka vuosi sanottiin, että ”tänä vuonna ei sitten tule niin paljoa lahjoja”. Mutta aina vaan joka vuosi lahjoja oli ihan käsittämätön määrää. Isä eritoten rakasta lelliä meitä lahjoilla. Olimme ihan jokainen meistä saatu isä ihan täysin meidän pikkusormen ympärille.

Viime vuonna jo tiesin, että joulut tulevat muuttumaan. Vuosi sitten olin lokakuusta lähtien joka päivä mummin luona saattohoidossa. Mummi nukkui pois kaksi päivää ennen joulua. Eipä siinä ollut kovin jouluinen fiilis, etenkin kun mummit ovat aina olleet iso osa joulujamme. Ja muutenkin. Meillä on pieni, mutta läheinen suku. Kaikki sukulaiset ovat rakkaita toisilleen.

photo-16-11-2016-16-01-16-2

Tämä vuosi ei ainakaan parantanut joulua. Nyt ei ole isää. Eikä minulla ole enää puolisoa. Joulufiilis on nyt toistaiseksi minun osaltani tauolla. Totta kai nautin joulusta niin paljon kuin mahdollista, olen äitini ja siskoni kanssa ja syön jouluruokia. Mutta silti, joulu ei ole minulle sitä mitä se joskus oli. Tiedän, että saan sen takaisin sitten, jos saan joskus omia lapsia. Silloin jouluihin tulee jälleen se taika takaisin. Mutta nyt, nautin vain kaikesta pienestäkin, mitä minulla on ja en odota joulusta mitään suurta. Surullisinta on, että ei ole oikein ketään, kenelle ostaa lahjoja. Ei ole ketään, kenen kainaloon mennä jouluaattona.

Vaikka haluan nyt olla sinkku, etenkin nimenomaan joulunaikaan on hassua olla sinkku. Yksinoleminen tuntuu nimenomaan yksinäiseltä, siinä missä muuten yksinolemisesta osaan kyllä nauttia. Kaltaiseni introvertti ei normaalisti valita yksinolemisesta. Ehkä se juju onkin siinä, että on eria asia jos saa valita, että koska on yksin ja koska saa käpertyä jonkun kainaloon. Nyt ei ole vaihtoehtoja.

Käyn nyt muutenkin montaa surua samanaikasesti läpi ja käyn niitä suurimmaksi osaksi läpi yksin. Tässä vaiheessa usein onkin tuttua, että sureva ihminen kokee yhtäkkiä jäävänsä surun kanssa täysin yksin. Ihmiset jatkavat elämäänsä ja moni ei osaa auttaa enää määräänsä enempää, mikä on täysin ymmärrettävää. Surusta muuttuu asioiden yksin käsittelemistä, mikä on toisaalta myös hyvä asia. Itselläni suru esiintyy tällä hetkellä väsymyksenä sekä toisinaan pienenä ärtymyksenä. Huomaan, että on hetkiä, jolloin pinna on normaalia kireämmällä ja joutuu tosissaan vetämään välilllä happea, että ei tuhahda ihan turhista asioista. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta oloni on vain haikea ja toisaalta hyvinkin optimistinen ja odottavainen tulevaisuuden suhteen.

Ja ihanaa, että nyt jouluna saa hengähtää ja syödä hyvin. <3

 

Ihana joulua ja muistakaa arvostaa ja rakastaa läheisiänne <3 Ja syödä hyvin! 

Lahjattomien joulu

Mun nyrkkisääntönä on ollut, että en tee kahta surullista tai negatiivista postausta peräkkäin. Ideaalinen tilanne olisi, että niitä ei tarvitsisi tehdä ollenkaan. Mutta nyt mun on pakko rikkoa se sääntö tämän yhden kerran. Lupaan, että blogini ei muutu surumieliseksi ja että kirjoitukseni jäisivät näin surullisiksi. Haluan edelleen, että blogiini on kiva tulla. Mutta tämän tekstin on tultava ulos tänään. Kirjoitin tämän noin reilu viikko sitten ja siitä lähtien tilanne on huonontunut päivä päivältä.

Lahjattomien joulu

Me ei tänä vuonna osteta lahjoja. Tiedän, se on sääntö minkä varmasti moni perhe vannoo, mutta rikkoo sitten kuitenkin. Meillä se tänä vuonna pitää.

Mun mummulla on haimasyöpä. Tää tulee olemaan mummun viimeinen joulu. Mitä antaa ihmiselle lahjaksi joka ei välttämättä näe edes uutta vuotta? Sovittiin siis, että tänä vuonna ei kukaan anneta toisillemme lahjoja. Tänä vuonna joulu tulee olemaan sitä mitä joulun kuuluukin olla; yhdessäoloa, rakkautta ja välittämistä. Tänä jouluna mun paras lahja on se, että mummi on vielä edes hetken täällä.

Pakko myöntää, että pari viimeistä kuukautta on ollut suhteellisen raskaita. Mummun diagnoosi tehtiin kesän lopulla, saman päivän iltana kun aikaisemmin julkaisin tekstin mummuistani. Herkän ihmisen intuitio kenties? Tämän uutisen lisäksi hyvin lähelle on osunut myös yt:t ja irtisanominen, joten iloa on pitänyt välillä tosissaan etsiä, ettei hymy kokonaan hyydy.

Menetin aikoinaan papan ja vaarin nopeasti, ilman mitään varoitusta. Vaari kuoli helmikuussa 2007 ja pappa siita kahden kuukauden päästä. Se suru oli erilaista. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, se oli erilailla tuskallista. Olin silloin 18-vuotias ja kohtasin ensimmäistä kertaa läheisen kuoleman. Nyt olen aikuinen nuori, elämässäni hyvässä paikassa ja koen olevani henkisesti tasapainossa. On hassua, koska mun elämässä asiat on nyt paremmin kuin ikinä, mutta samalla mun elämässä on todella suuri suru ja tuska. Nyt kuitenkin osaan ottaa surun vastaan, mutta tämä suru on hyvin erilaista. Jokainen viikko voi olla viimeinen, näen mummun kunnon huononevan viikko viikolta. Näen mummussa sairauden, tunnen kuoleman läsnäolon. En voi auttaa, voin vain olla läsnä. En tiedä mitä sanoa. Normaalisti sanotaan, että kyllä se siitä ja että asiat kyllä korjaantuvat. Mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo, että tämä on hänen viimeinen marraskuunsa. Mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo, että ei pääse sinun häihisi. Mun sydän särkyi kun mummu sanoi sen. En oo ikinä osannut kuvitella mun häitä ilman mun mummia.

File 12.11.2015 15.26.18

Mä on yrittänyt nähdä mummia nyt vähintään kerran viikossa. Oman kiireisen aikataulun kanssa se on parasta mitä olen pystynyt tekemään. Harmittaa, että en pysty parempaan. Oon niin kiitollinen mun suvulle, että kaikki on ollut tässä mummulle läsnä. Voin vaan kuvitella kuinka väsyneitä mun isä ja täti on. Kaikki haluaa nyt vaan mummun parasta. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Äiti sanoi, että isälle tämä on nyt suurinta mahdollista stressiä. Että vaikka monen elämässä stressi on usein läsnä, niin tämä on sitä todellista stressiä. Oman vanhemman kuolema on ihmisellä yksi suurimpia suruja elämässä. Yritän auttaa isääkin parhaani mukaan, soitella useammin ja yrittää olla positiivinen. Isä on yhtä herkkä ihminen kuin minäkin. Ehkä jopa herkempi, jos se vain on mahdollista.

Oon yrittänyt kysyä mummulta hyviä elämänneuvoja ja että pelottaako sitä. Mummu sanoi, että sitä ei pelota. Se sanoi, että jos asiaa alkaisi liikaa miettimään, niin varmasti pelottaisi. Mutta että tämä on elämää ja hän on jopa miettinyt asiaa niin, että onpa kivaa päästä näkemään pappa. Mummi ja pappa olivat onnellisesti naimissa yli 50-vuotta. Mummi sanoi, että ei ajattele asiaa mitenkään uskonnollisesti, mutta että hänellä on vahva tunne siitä että näkee vielä papan.

File 12.11.2015 15.25.56

Mummi on suunnittelut itse omia hautajaisiaan. Kuulemma ruokaa tulee ehdottomasti tarjota. Ollaan yhdessä naureskeltu ja suunniteltu mummin hautajaisia. Mummi nauraa ensin ja minä mummin jutuille. Mummi haluaa ehdottomasti, että me kaikki muistellaan lämmöllä sitä mitä on ollut eikä surra sitä mitä ei enää ole. Mummille on hyvin luonnollista, että hänen aikansa on nyt tullut. On aika tehdä tilaa uusille sukupolville. Kyllä mummu sanoi, että sitä surettaa, että ei näe meidän lapsenlapsien tulevia lapsia. Kun olen jutellut mummille, mulla on itselläni hyvä ja levollinen olo. Mummulla on ollut hyvä elämä ja mummun puheessa ei kuulu katkeruus tai katumus. Hyvä peruselämä on tehnyt mummun onnelliseksi. Onnellinen avioliitto, ihanat lapset ja lapsenlapset. Se on sitä aitoa elämää. Nyt mennään päivä ja viikko kerrallaan ja nautitaan siitä mitä on. Suru tulee olemaan suurta kun sen aika koittaa, mutta se on vain kohdattava.

Mä kiitän mun mummua kaikista ihanista muistoista, siitä rakkauden suuresta määrästä ja mun turvallisesta lapsuudesta. Meidän jo valmiiksi pieni suku ehkä nyt pienee, mutta me jäädään tänne kasvattamaan tätä meidän sukua ja sen tarinaa. Kiitos kaikesta. Oot rakas.

File-12.11.2015-15.26.35-e1448628280467

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,
ja aukee maailmat armaat,
näen silmät mä mummoni lempeän
ja käsivartensa varmat.

Elä murehdi turhia, mummoni mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill’ onhan villaista yllä.

Jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

<3

P.S mun suuri toive on, että jokainen tänä vuonna antaisi edes yhden lahjan hyväntekeväisyyteen. Itse annan lahjan Operaation joulun lapselle. (ei kaupallinen yhteistyö)