Erilaiset addiktiot ja tunnelukot

*Sisältää mainoslinkkejä

Minua on jo vuosikausia kiinnostanut se, että miksi ihminen addiktioituu sekä addiktiot ylipäätään. Myös se, että ruoka voi myös olla addiktio. Oma näkökantani on, että addiktio on sairaus, se on oire jostain syvemmästä ongelmasta. Ongelmat usein ovat lähtöisin jo lapsuudesta, omista vanhemmista, kasvatuksesta tai sen puutteesta. Myös myöhemmät kokemukset voivat myös nuoruudessa tai aikuisiällä aiheuttaa erilaisia tunnelukkoja. Ihmisillä on erilainen taipumus addiktoitua; toinen voi polttaa tupakan silloin ja tällöin, siinä missä toinen jää koukkuun heti. Addiktion syntyyn vaikuttaa perimä, oma tunnemaailma sekä oma elämäntilanne. Karkesti sanottuna voisi sanoa, että mitä kehittymättömämpi tunne-elämä, sitä helpommin erilaisia ongelmia voi syntyä. Infantiili ajatusmaailma ja käytös on portti erilaisiin addiktioihin ja mielenterveysongelmiin; mitä kehittymättömämpi olet kohtaamaan tunteesi ja todellisuuden, sitä syvemmissä vesissä uit.

Eihän lapsikaan osaa käsitellä omia tunteitaan, vaan tarvitsee siihen vanhempiaan. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. Addiktille häiriintynyt käytös toimii samalla tavalla, turvana ja lohtuna. Addiktio on paikalla, vaikka kukaan muu ei olisi.

Siksi itse kyseenalaistan esimerkiksi lastenkasvatuksessa termin ”pojat eivät itke”. Lapselle opetetaan heti kättelyssä, että ei ole hyväksyttävää kokea surua ja hakea vanhemmilta lohtua. tästä aasinsiltana voisin peilata tätä heti esimerkiksi alkoholismiin ja itsemurhalukuihin, miehet koreilevat siellä hyvin pitkälti listan kärjessä.

Tunteet ovat elämän suola ja on elintärkeää oppia käsittelemään niitä. 

Addiktio on omien tunteiden säätelyä ja omalla tavallaan tunteiden kieltämistä. Kun ei halua kohdata omia tunteitaan, otetaan tilalle muita keinoja, joilla tunteita voidaan peittää tai minkä avulla ne siedetään. Maailma on kova paikka ja ihmiset keksivät erilaisia keinoja selvitä. Tunne-elämän ”seinä” voi olla myös esimerkiksi huumori, jonka avulla kipeät asiat pidetään etäällä.

Suomessa alkoholismi nähdään enemmänkin henkilön omana, itseaiheutettuna ongelmana. Syrjäytyneen ihmisen oma valinta. Juoppo, saamaton, laiska, laitapuolenkulkija. Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eivät hakeudu hoitoon; stigma on aivan liian suuri. Ihminen pelkää juoponleimaa vaikka asia pitäisi kohdata sairautena. Ihmisen tulisi olla yhtä helppo hakeutua hoitoon, oli kyse sitten syövästä tai alkoholismista. Fakta kuitenkin on, että molemmat voivat potentiaalisesti olla tappavia sairauksia.

 

Toisiin addiktioihin suhtaudutaan huomattavasti positiivisemmin. Työnarkomaani on ihailtavan ahkera super-ihminen, vaikka todellisuudessa takana voi olla äärimmäistä tyhjyyttä. Työstä tulee pakkomielle, mikä menee kaiken muun edelle. Perhelomallekkin otetaan salaa mukaan työasioita, joita hoidetaan aamuyöllä, kun muut nukkuvat. Mutta tämä addiktio on jopa ihailtava, nyky-yhteiskuntaan sopiva.

Mikä tahansa asia on äärimmäisyyksiin vietynä pahasta. Oli se sitten alunperin positiivinen asia, mutta pakkomielteiseksi asiaksi muutettuna, se muuttuu jopa tappavaksi. Jopa liikunta voi olla addiktio. Liikunta itsessään on monelle tapa purkaa stressiä ja saada aikaan hyvää oloa, mutta jos liikunta on pakkosuoritus, mistä ikinä ei voi levätä, on jotain pahasti vialla.

Myös erilaiset ruokaan liittyvät pakkomielteet ja käytösmallit ovat addiktioita; ahmimishäiriö, anoreksia, bulimia.

Ihminen on kehittänyt itselleen selvitymiskeinoja. Kipu sisällä saa kanavan. Syömishäiriöstä tulee jopa ystävän kaltainen olento. Sen avulla selviät arjesta, vaikka todellisuudessa se on juuri se, joka tappaa hitaasti.

Myös lihavuuden taustalla voi olla tunnelukkoja. Itselläni oli ehdottomasti näin, olin masentunut ja surullinen. En ollut sinut tunteideni kanssa, enkä ollut käsitellyt nuoruudessani tapahtuneita asioita. En ollut yhteydessä tunteisiini ja sydämeeni. Vältin tunteita ruoan ja alkoholin avulla. Vasta kun avasin omat tunnelukkoni ja aloin oikeasti tutustumaan itseeni, paranin.

Se, koska tajusin, että olen parantunut on nyt isäni kuoleman jälkeen. Huomasin, että en ole enää tunnesyöppö. Käsittelin tunteeni, surin, olin vihainen, mitä tahansa. Olen antanut kaikkien tunteiden tulla, olen käynyt kouluterveydessä juttelemassa psykologin kanssa. Olen tehnyt paljon ajatustyötä sen eteen, että olen sinut sen kanssa, että elämä ei ole enää entisensä. Olen ollut rehellinen ja voin tunteideni kanssa, etenkin itselleni. Olen tajunnut paljon asioita elämästä, en kanna enää sisälläni kaunaa tai katkeruutta kuten nuorempana. Olin kateellinen ja syytin maailmaa ja kaikkia muita ihmisiä kaikesta. Annoin pahoille ihmisille ja pahoille elämänkokemuksilla liikaa valtaa tajuamatta, että olen itse loppupeleissä vastuussa kaikesta. Kukaan ei voi viedä minun mieltäni, minä päätän miten elämäni elän ja kuinka elämään suhtaudun.

Olen oppinut käsittelemään kipeimmätkin asiat, olemaan rehellinen, kiitollinen, sinut itseni kanssa ja elämään tässä hetkessä. Ei ole epäonnistumisia, on vain oppimisia. Minä en voi kontrolloida muita ihmisiä tai elämää, voin kontrolloida vain itseäni ja omia ajatuksiani. Elämä tuo ja vie, anna sen tehdä niin. Luota prosessiin.

Vasta kun olet sinut tunteidesi kanssa, pystyt tekemään suuria elämänmuutoksia. Tai vähintään prosessin aikana sinun täytyy olla valmis kohtamaan kipeitä tunteita. Väitän, että suurin syy laihtumisen ja elämänmuutoksen epäonnistumiseen on nimenomaan ihmisten tunnelukoissa. Elämässä on tapahtunut jotain, mikä on tuonut mukanaan epäterveellisiä selvitymiskeinoja. Kun ihmiseltä ottaa nämä selviytymiskeinot pois, eikä anna tilalle muuta tapaa käsitellä tunteita tai stressiä, on ihminen täysin pulassa ja projekti epäonnistuu. Ihminen ei itsekkään tiedä, että mikä tuli ja mikä häneen iski. Vaikka vastaus on nimenomaan tunnelukoissa, vasta kun olet valmis avaamaan ne, olet vapaa. Niin kauan kuin kannat surua, käsittelemättömiä asioita tai vihaa sydämessäsi, syövät ne sinua elävältä.

Viha ja muut negatiiviset tunteet ovat enemmän kuin sallittuja, mutta jos niitä kantaa jatkuvasti mukanaan, on se liian painava taakka kantaa. Energiaa ei yksinkertaisesti riitä mihinkään muuhun. Positiivisuus on äärimmäisen tärkeä taito ja onkin tutkittu, että positiivinen ajattelu ajan kanssa hiljentää aivojen negatiivisen ajattelun reseptoreita. Positiivisuutta siis todellakkin voi opetella!

Minä en kuitenkaan esimerkiksi valmentajana voi auttaa ihmisiä liiaksi heidän henkisten taakkojensa kanssa, koska omat ohjeeni perustuvat omiin elämänkokemuksiini, eivätkä asiaan kuuluvaan koulutukseen. Voin kuitenkin kuunnella, ohjata hankkimaan ammattiapua ja neutraalisti ja ehdottoman luotettavasti keskustella asioista. Ei olekkaan ollenkaan epätyypillistä, että asiakas itkee jo heti ensimmäisellä tapaamisellamme. Joskus jo se, että joku kuuntelee ja ottaa sinut tosissaan, voi olla jo ensimmäinen ja iso askel kohti parantumista.

Mielenterveys tulee ennen mitään muuta. Ennen kuin haluamme superdieetin avulla sen unelmien bikinikropan, mitää pään olla varmasti mukana hommassa. Nopeat dieetit tuovat mukana helposti toisenlaisia epäterveitä käyttäytymismalleja, addiktio vain muuttaa muotoaan. Lihomisesta muuttuukin pakonomainen laihtuminen.

Addiktiot ovat edelleen hyvin tabu, mutta tulee muistaa, että häiriökäyttäytyminen on tai addiktio on vain seuraus jostain isommasta. Addiktio on sairaus, mihin pitää saada ammattiapua. Terveys on tärkeintä mitä meillä on. Saamme vain yhden kropan ja yhden mielen, ne ovat meidän temppelimme. Korjaamme automme ja televisiomme, jos ne menevät rikki, mutta jostain syystä emme osaa suhtautua itseemme samalla tavalla. Itsensä kuntoon hoitaminen on kuitenkin itsensä kunnioittamista. Uskalla rakastaa itseäsi. <3

 

Rakkaudella bloggarinne,

Pauliina <3

Koulututettu Personal trainer & ravintovalmentaja

Itse laihduttanut yli 40kg

Yrittäjyyden ja liiketalousosaamisen opiskelija

Hyvinvointialan yrittäjä

Pauliinaolivia.fi

 

Epäonnistu eteenpäin

Kaikki me olemme joskus mokanneet tai epäonnistuneet jossain. Ja se, miltä se tuntuu ja mitä ajatuksia se meissä herättää, on usein häpeää ja ehkä jopa pelkoa yrittää asiaa uudestaan. Asiaan pitäisi kuitenkin suhtautua eri tavalla. Epäonnistuminen ei ole moka, se on paikka oppia.

Epäonnistuminen on myös paikka olla rehellinen itselleen. Nyt en onnistunut, miksi? Mitä taitoja minun täytyy vielä kehittää, että pääsen ehkä seuraavalla kerralla lähemmäksi tavoitetta. Miksi pelkään yrittää uudestaan? Onko tämä minun juttuni vai pitäisikö kokeilla jotain muuta.

Onko oikeasti oikea ratkaisu lopettaa yrittäminen vai kenties kokeilla muita keinoja?

Jos aina tekee asiat samalla tavalla ja odottaa kuitenkin eri lopputulosta, sitä voi kutsua jopa hulluudeksi. Optimistinen ja sinnikäs ihminen kokeilee erilaisia keinoja kunnes vihdoin saa haluamansa.

Kumman luulet olevan enemmän oikeassa kun ennakoidaan riskejä, optimistin vai pessimistin?

No, pessimisti tietenkin. Mutta, optimisti todennäköisemmin yrittää ja tekee, mahdollisesti epäonnistuu ja yrittää uudelleen. Optimisti toipuu epäonnistumisista paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin pessimisti. Pessimisti ei pety -ajattelutapa saattaa jopa lamaannuttaa ja kun se ensimmäinen epäonnistuminen tulee, lyö hän hanskat tiskiin, ”koska niin tiesi ja arvasi tämän”.

Yksi tärkeä aspekti on myös muistaa, että itseään ei saa ottaa liian vakavasti. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikki joskus epäonnistuvat. Me emme kukaan ole maailman napa, muuta kuin ehkä itse itsellemme. Kukaan muu ei meidän epäonnistumisiamme ota yhtä raskaasti ja vakavasti kuin me itse. Sen voi miettiä sen kautta, että miten lohduttaisit ystävääsi, joka olisi epäonnistunut vaikka työhaastattelussa? Entä miten samassa tilanteessa puhuisit itsellesi?

Mutta tiedättekö mitä, epäonnistuminen kuuluu elämään.

On vain ehkä hyvin tyypillistä suomalaista kulttuuria, että epäonnistumista ei puhuta. Yrittäjät eivät kerro kaikista niistä unettomista öistä ja epäonnistuneista kokeiluista. Vain huippuhetket ja onnistumiset jaetaan. Laihduttajat kertovat vain sen huippuhetket, eivät sitä kuinka pudotettujen kilojen eteen on itketty ja tuskasteltu, epäonnistuttu ja yritetty uudelleen. Itse ensimmäisen 20 kilon jälkeen painoni pysähtyi kahdeksi vuodeksi. Epäonnistuin viimeisten kilojen pudottamisessa kaksi vuotta, kunnes löysin oikean tavan. Where there is a will there is a way.

Epäonnistumiseen on kaksi suhtautumistapaa, eteenpäin ja taaksepäin.

Mitä on eteenpäin epäonnistuminen?

Se on sitä, että ihminen kokee asian oppimisen hetkenä. Hetkenä kasvaa. Hän on ylpeä, että edes yritti ja keksii uusia keinoja kokeilla asiaa uudestaan. Hän ei häpeä epäonnistumistaan, vaan tietää sen kuuluvan kaavaan. Hän tietää, että epäonnistuminen opettaa hänelle paljon enemmän kuin pelkät onnistumiset.

Miettikää pientä lasta, joka opettelee kävelemään. Luovuttaako lapsi jos ei heti opi miten kävellä? Täysin uusi asia, mitä hän ei ole vielä kokeillut. Ehei, lapsi kaatuu takapuolelleen kerta toisensa jälkeen ja aina uudelleen ja uudelleen nousee ylös ja kokeilee uudestaan kunnes onnistuu. Aikuisena ihminen ei edes mieti kävelemistä, koska se tulee jo itsestään, selkärangasta. Mutta joskus olemme senkin joutuneet opettelemaan ja siinä aluksi useasti epäonnistuneet.

Mitä on epäonnistuminen taaksepäin?

Ihminen lamaantuu, häpeä syö häntä ja hän vannoo, ettei enää yritä. Asiasta tulee mörkö, jota ei enää uskalleta kohdata. Ihminen voi jopa katkeroitua, suhtautuminen on hyvin kyynistä ja pessimististä. Pahimmassa tapauksessa ollaan vihaisia niille, jotka asiassa onnistuivat (mutta monennenko yrityksen jälkeen?). Tilanteessa ei nähdä mitään hyvää, ei ainakaan tilaisuutta oppimiselle. Ihminen käpertyy itseensä ja ottaa epäonnistumisen omaan persoonansa. ”Epäonnistuin, koska olen luuseri”.

Ja kun epäonnistumista ei saisi ottaa liian henkilökohtaisesti. Epäonnistuminen ei johdu siitä, että sinä olisit epäonnistuja tai luuseri. Epäonnistuminen liittyy kokeiluun, yrittämiseen ja tekemiseen. Epäonnistuit, koska teit ehkä jotain väärin. Et, koska sinussa on fundamentalistisesti jotain vikaa.

Missä sinä olet epäonnistunut? Miten suhtauduit asiaan? Oletko yrittänyt uudestaan onnistua samassa asiassa? Mitä teit toisin?

Epäonnistuminen ei ole merkki heikkoudesta, se on merkki siitä, että yritit ja kokeilit. Ja enemmän ainakin itse nostan hattua heille, jotka epäonnistumisista huolimatta jaksavat kerta toisensa jälkeen nousta jälleen ylös ja yrittää uudelleen ja uudelleen. He, ovat niitä todellisia onnistujia. On täysi illuusio, että hurjasti menestyneet ihmiset eivät ole ikinä epäonnistuneet, uskaltaisin väittää, että he ovat todellisuudessa epäonnistuneet keskivertoisesti elämässään paljon useammin kuin muut. Kyse on sinnikkyydestä ja optimistisuudesta sekä kovasta työstä, joka palkitaan.

Universumi vain nyt sattuu rakastumaan sinnikkäisiin sieluihin.