Kuka sinä olet sanomaan?

Sain eilen koko blogihistoriani pahimman kommentin. En tiedä, mitä kommentin kirjoittaja sillä oikeasti haki, mutta syvälle se upposi. Kommentti koski vanhempani kuolemaa. Kommentoija ihmetteli äärimmäisen tuomitsevasti sitä, että miten voin kirjottaa blogiini kevyistä aiheista, kun toinen vanhempani on kuollut.

Niin, isäni tosiaan kuoli kaksi viikkoa sitten. Ja teksti, johon tämä henkilö kommentoi, kertoi isästäni. Ei suoraan, mutta hiemankin tarkkanäköinen lukija olisi huomannut sen. Puhuin hienoista miehistä (versus pelimiehet) ja siitä, kuinka isäni on ollut suuri vaikuttaja siihen, että millaisen miehen olen itselleni valinnut. Ensimmäinen kommentoija haukkui minut siitä, että miksi ihmeessä haluan isäni kaltaisen miehen ja seuraava suorastaan haistatteli, että miten olen niin sairas, että tällaisena aikana pystyn kirjoittamaan pelimiehistä vaikka isäni on kuollut. En voi sanoa, että tällä hetkellä, näissä olotiloissa, kirjoittaisin kovin hyvää ja luontevaa tekstiä, mutta en silti koe ansaitsevani tuollaista. Tai paskat minusta, isäni ei olisi ansainnut tuollaista.

Niin, palataanpas hieman taaksepäin. Asia, jota en ole vielä blogissani kertonut. Kyllä, isäni on kuollut. Ja sitä en ole vielä tätä ennen  virallisesti tai julkisesti missään muualla sanonut, kuin tutuilleni omassa facebookissani.

Miksi?

Koska se ei ole minulle vielä todellista. En ole valmis, enkä halua olla valmis. En vielä hyväksy asiaa ja en ole lähellekkään valmis puhumaan asiasta. En ole täällä tyydyttämässä kenenkään uteliaisuutta. Ja eikö vastauksesi pitäisi riittää ihan jo vaikka se, että en halua?

Toisekseen, olen yrittäjä. Olen yksityisyrittäjä. Minulla on niin blogini kuin yritykseni. Minun elantoni on kiinni asiakkaistani. En todellakaan halua pelottaa asiakkaita pois, etenkin, koska minun ei ole pakko kertoa tälläistä asiaa julkisesti. Kai te oikeasti tiedätte, että minun ei pitäisi olla pakko kertoa tällaista asiaa? Ei ainakaan näin, ei kaksi viikkoa tapahtuneesta. Minä olen bloggari, en ystävänne, joka on tilivelvollinen kertomaan kaiken elämästään. Vaikka kirjoitan tänne paljon asioista, se on aina oma päätökseni. Koska, mitä ja mitenkä, ne ovat täysin minun päätettävissäni.

En halua, että asiakkaani joutuvat olemaan minusta huolissaan tai, että uudet asiakkaat eivät uskalla ostaa palveluitani. Työ on nimenomaan tällä hetkellä se asia, joka pitää minut pinnalla. Se on se, millä saan kiinni arjesta. Voisin vain jäädä sänkyyn makaamaan, mutta se ei ole minua. Se ei todellakaan ole minua. Ja on vain fakta, että yrittäjänä en pysty pitämään vapaata, en vaikka taivas kaatuisi. Ja en edes halua. Haluan pysyä kiinni arjessa, koska se pitää pääni kasassa. Työ antaa nyt enemmän merkitystä minulle, kuin koskaan aikaisemmin. Koulusta olen sentään ollut pari viikkoa pois ja minulle se on paljon, koska arkeani on äärettömän vaikea pistää tauolle. En voi lopettaa verkkokauppaani, en voi pistää maksavia asiakkaita odottamaan. Se ei kerro minusta yhtään mitään. Ei sellaista, josta kukan minua voisi tuomita. MInulla on laskuja odottamassa maksamista ja elämän on vain pakko mennä edes jotenkin eteenpäin.

Ja uskokaa pois, kipu on nyt jotain sellaista, mitä en ole ikinä ennen kokenut. Älkää ikinä sanoko minulle, että minä en sure isäni kuolemaa. Tällä hetkellä olen omassa henkilökohtaisessa helvetissäni ja en toivoisi tätä tunnetta kenellekkään.

Ja mistä kukaan tietää, miten muuten päiväni käytän? Mistä kukaan tietää, vaikka kulkisin koko päivän kotona pyjamat päällä ja käyttäisin päivästä yhden 30min blogini kirjoittamiseen. Siihen, että saan edes hetkeksi ajatukseni muualle.

Ja uskokaa pois, olen itse viimeiset viikot miettinyt sitä, että mistä kirjoitan. Mistä voin kirjoittaa. Kiitos sinulle, joka sanoit sen nyt kommenttiboksissa ääneen. Nyt tiedän, että muutkin tulevat ajattelemaan niin. Mistä helvetistä tällaisena hetkenä kirjoittaa, kun ei ole vielä valmis asiaa tuomaan julki. Kun ei ole vielä itsekkään asiaa käsitellyt.

Missä on ohjekirja tällaiseen? Missä sanotaan, että mitä pitää kirjoittaa blogiin oman isänsä kuoleman jälkeen? Missä on ohjekirja siihen, että mitä pitäisi tuntea ja mitä tästä eteenpäin? Kerro toki, jos tiedät paremmin.

En ole tilivelvollinen kertomaan mitään elämästäni, blogi on kuitenkin edelleen työni sekä harrastukseni. Kerron kaiken jos haluan tai en mitään, jos siltä tuntuu. Se, mitä kirjoitan blogiin, ei todellakaan ole suora peilaus elämästäni. Elämässäni tapahtuu paljon muutakin kuin se, mitä tänne kirjoitan. Jos haluan vaikeassa elämäntilanteessa pitää blogini kevyenä, antakaa minun tehdä niin. Uskokaa pois, joka päivä mietin pääni puhki, että mitä kirjoitan tänne. Mitä blogiin voi surun keskellä kirjoittaa sellaista, että vakkarilukijat pysyvät, asiakkaat eivät pelästy ja blogini on silti kiva paikka tulla. En kuitenkaan halua tehdä blogistani synkkää tai lopettaa sen kirjoittamista. Olen kuitenkin töissä Fitfashionilla, muistakaa se. Jos olisin omalla alustalla, olisivat asiat omalla tavallaan erilailla.

Blogini ei ole pelkkä surublogi tai tarina minusta, se on myös ammattini tai ainakin tärkeä työkalu liittyen ammattiini. Koen velvollisuudekseni ja ilokseni kirjoittaa tänne ruokavalioista sekä treenaamisesta, sitähän varten blogiani luetaan.

Ja uskokaa pois, luonnoksissa on kyllä teksti isästäni. Mutta sen julkaiseminen tarkoittaa sitä, että silloin se asia on totta. Silloin minulla on leima, jonka kaikki tietävät. Olen se tyttö, jonka isä on kuollut. Minussa on silloin surun leima, joka pysyy. Se pysyy pitkään. Ja halusin kynsin ja hampain pitää kiinni vielä siitä ajasta, että olen asiakkaideni ja lukijoideni silmissä ”normaali”. Se yrittäjä, se bloggari. En ”se bloggari kenen isä on kuollut”. Halusin vielä hetken olla Pauliina. Pauliina, jolla on isä ja kaikki hyvin. En ollut vielä valmis luopumaan siitä, rikkomaan sitä kuplaa. Kun sen sanoo ääneen, se kupla menee rikki ja siitä tulee todellista. Kun sen sanoo ääneen, isäni kuolee oikeasti. Olisin vielä hetken halunnut olla niin kuin ennen. Silloin, kun kaikki oli vielä niin kuin ennenkin. Kun sanon sen ääneen, se on lopullista. Minulla ei ole enää isää.

Nämä kommentit saivat minut ensimmäistä kertaa vakavasti miettimään blogini lopettamista. Nyt viimeistään tajusin sen, että ei ole sellaista tekstiä tai sellaista aihetta, johon ei olisi jotain kiusaamista tai ilkeilyä. Vaikka kirjoittaisin tekstin mansikoista, joku aina löytää syyn tulla jostain aukomaan naamaansa. Vaikka kertoisin isäni kuolemasta, jollekkin se on vain syy aukoa naamaa vähän lisää. Vaikka olen vahva ihminen, ei se tarkoita, ettei minulla ole tunteita.

Mutta siihen vedän rajan. Minusta voitte sanoa mitä tahansa, mutta isästäni tai mihinkään siihen liittyvästä ette sano yhtäkään sanaa. Varsinkin kun nyt puhutaan edesmenneestä ihmisestä. Muistakaa, että myös äitini lukee tätä blogia. Ja oletteko miettineet, että ehkä äitini ei edes halua, että kirjoitan tänne isästä. Ei ainakaan vielä. Emme ole vielä edes hautajaisia pitäneet.

Hävetkää. Ihan oikeasti, mikä tätä nykymaailmaa vaivaa.

Olette ylpeitä kommenteistanne? Miettisitte edes hetken, että kannattaako kommenttia lähettää. Vetäkää syvään henkeä ja ajatelkaa. Onko kommentti oikeasti lähettämisen arvoinen? Tuoko se sinulle yhtä paljon lisäarvoa, kuin mitä minulle mielipahaa. Onko minun satuttamiseni sinulle vain hauskaa ajanvietettä? Mieti, että miksi haluat olla minulle ilkeä. Mieti sitä edes sekunnin. Ja jos olen jonkun mielen ihan oikeasti pahoittanut, minulle saa lähettää sähköpostia, niin voimme kahden kesken kunnolla puhua asian läpi. Voit antaa vaikka numerosi ja voin soittaa sinulle. Koska minä en ketään tieten tahtoen tahdo satuttaa. Mutta jos kyse on hetkellisestä provosoitumisesta, omasta huonosta päivästäsi tai mistä tahansa muusta, olet silloin vain nettikiusaaja.

Mua on kiusattu koulussa niin ala- ja yläasteella. Mua on kiusattu ja haukuttu aikuisiällä erilaisin tavoin sekä tänne blogiin olen saanut ilkeitä ja herjaavia kommentteja, mutta nyt meni yli. Nyt vedän rajan. Enää en siedä enkä katso läpi sormien. Nyt loppui.

Ja jos mä haluan tämän surun keskellä kirjoittaa kehonhuollosta tai muusta kevyestä, niin antakaa mun. Se merkitsee mulle sitä, että olen vielä minä.  Sen avulla mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Sen avulla olen kiinni siinä arjessa, jonka osaan. Sen avulla saan tehdä sitä mitä osaan ja mistä tiedän. Uskokaa pois, mulla ei ole hajuakaan mitä edes tämän tekstin jälkeen kirjoitan. Ei tällaisiin asioihin anneta opaskirjaa. Tällä hetkellä mun jokainen päivä on muutenkin taistelua, jossa vain yritän päästä eteenpäin hetki hetkeltä. Älä tule sanomaan siis mulle, että mun isän kuolema ei koskettanut mua, koska kirjoitan blogiini vain tiettyjä aiheita. Sä et tiedä musta yhtään mitään, sä et ole kävellyt yhtäkään askelta mun kengissäni.

Kun aika on valmis, mä kerron mun isästä. Mutta mä kerron sen tasan siksi, että haluan ja olen valmis. Että joku muu ihminen saisi mun tarinasta vertaistukea ja että mä saisin sitä myös teiltä. En sen takia, että saisin tyydyttää kenenkään uteliaisuutta tai sen takia, että saisin blogiini lukijoita. Ja uskokaa pois, nyt sen tekstin julkaiseminen jännittää enemmän kuin koskaan. Koska mä en tiedä kestänkö, jos siihen tullaan sanomaan mitään pahaa. Koska jotkut asiat elämässä vaan on pyhiä. Jotkut asiat on sellaisia, johon ei halua kenenkään vihaa tai paskaa.

Jatkossa, mä tulen ilmoittamaan suoraan poliisille, jos mun blogiin tulee oikeasti todella herjaavia kommentteja. Mä en julkaise yhtäkään kommenttia, jotka mä koen yhtään epämiellyttäviksi. Jatkossa en katso enää sormien läpi. Teen tämän jo pelkästään sen takia, että bloggaan fitfashionilla ja olen vastuussa blogini yleisilmeestä. Ja siihen ei todellakaan kuulu asiattomat ja herjaavat kommentit. Ei ainakaan tällaisesta aiheesta. Voi myös olla, että jos tilanne jatkuu, poistan kommentoinnin kokonaan. Ja HUOM. kyse ei ole mielipiteestä, joka on eri kuin minun. Eri mieltä saa ja pitää olla, mutta se pitää osata tehdä asiallisesti. Ja ei, vaikka kirjoitan julkista blogia, minun ei tarvitse sietää tällaista. Jos joku sanoo noin, hän hyväksyy avoimesti kiusaamisen ilmapiirin. Se on sama kuin sanoisi lapselle, että häntä saa koulukiusata, koska on käy koulussa. Julkinen blogi ei ole syy paskalle. Suomi on vaan jotenkin todella vinksahtanut somekäyttäytymisen suhteen. Suomella on selkeästi vaan helvetin paha olla, joka halutaan purkaa kaikkiin muihin. Ja se ei todellakaan ole se ratkaisu. Ja mä en ainakaan halua antaa nuorille sitä kuvaa, että on ok haukkua jotain, jos hän kirjoittaa julkista blogia. Ei, ketään ei ole oikeus haukkua. Jos joku on niin rohkea, että hän uskaltaa olla esillä, ei se ole automaattisesti syy vihaan ja negatiivisuuteen. Katsokaa mitä tahansa kommenttiboksia tai lööppejä, koskien vaikkapa Saaraa x-factorissa.. pelkkää haukkumista, negatiivisuutta ja vihaa. MIKSI???!! Yrittäkää hei itse tehdä sama perässä! Helppohan se on huudella jos ei koskaan itse edes yritä mitään tai mitenkään erotu massasta.

Olen suoraan sanoen äärettömän kyllästynyt ihmisten jatkuvaan pahan oloon, negatiivisuuteen, pätemiseen, haukkumiseen ja parjaamiseen. Miksi luet mun blogia jos aiheutan sussa vain vihaa? Mä en ihan oikeasti tule ikinä ymmärtämään sitä, että miksi joku tuntematon vihaa mua ja haluaa olla mulle ilkeä. Harvoin millään tavoin provosoin, paitsi nyt. Mä sanon mielipiteitäni, mutta en ikinä ole paha ihminen. Mä en kirjoita blogia siksi, että saisitte vihata mua. Päinvastoin, kirjoitan blogia teitä varten, teidän iloksi. Mutta tämän arvoista tämä blogin kirjoittaminen ei todellakaan ole.

Edes mulla ei ole noin paha olo kuin kuin noiden kommenttien kirjoittajilla. Ja ma alotin tän vuoden hautaamalla syövän uuvuttaman mummini ja lopetan tän vuoden hautaamalla isäni. Ja kuvitella, että edes mulla ei ole noin paha olla.. tai ainakaan tekisi mitään tuollaista. En siirtäisi pahaa oloani tahallaan toiseen, tuntemattomaan ihmiseen.

Vaikka kommentti on anonyymi ja se suojaa kirjoittajaa, se ei tarkoita, että kommentti suojaisi minua. Se ei tarkoita, että se kommentti ei sattuisi ja sitä ei ole oikeasti olemassa. Vaikka sä et näe mua, mä olen todellinen ihminen ja mulla todellakin on tunteet. Tunteet, joita sä tässä surun keskellä satutit vielä lisää. Ja jos se saa sulle hyvän fiiliksen, sun kannattaa käydä tarkistamassa, että onko sulla kaikki ihan ok. Koska se ei todellakaan ole normaalia.

Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti saat pian apua ongelmiisi.

P.S.

Ja koska näiden kommenttien takia jouduin koko edelliset postaukseni poistamaan, tässä on asukuvat, joihin käytin tuntikausia aikaa. Kyllä, vaikka isäni on juuri kuollut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

VAATTEET *JUNKYARD

 

Blogiterapiaa

Blogin kirjoittaminen on alusta asti ollut minulle omanlaistaan terapiaa. Olen löytänyt ihan uuden kanavan itseilmaisuun ja tunteiden sanoiksi pukemiseen. En ole maailman paras puhuja, etenkään tuntemattomien seurassa. Tekstin kautta saan paljon enemmän ulos, kuin mitä ikinä saisin puhumalla. Blogissani on aina ollut helppo olla avoin ja kertoa omista elämänkokemuksistaan. Tiedän ihmisiä, jotka kummaksuvat tätä tai eivät yhtään ymmärrä, että miksi joku haluaa kirjoittaa nettiin omasta elämästään. Toiset ihmiset ovat privaatimpia kuin toiset ja se on täysin ok. Itse olen sellainen ihminen, että mielenkiintoni ei pysy kauaa asioissa, joista en aidosti ole kiinnostunut ja blogia olen kirjoittanut nyt nelisen vuotta. Joten jotain taikaa tässä pitää olla. Ensimmäiseen kahteen vuoteen en kuitenkaan blogistani mitenkään rahallisesti edes hyötynyt tai osannut ajatella, että tästä voisi mitenkään taloudellisesti edes hyötyä. Ja viime kuukausien kirjoitustahti on kyllä itselleni osoittanut sen, että en tätä edelleenkään tee rahankuvat silmissä. Se vaatisi paljon enemmän laskemallisuutta ja minun pitäisi tehdä blogistani ”turvallisempi” yhden aihegenren blogi, eikä näin aiheesta aiheeseen hyppivä. Mutta sellainen ei missään nimessä ole minua.

Blogin kirjoittaminen on pelottavaa ja ikinä ei tiedä, että mikä kirjoitus on hitti ja mikä huti. Usein suosituimmat tekstit ovat juurikin niitä henkilökohtaisimpia. Jokaikinen kerta kun avaan kommenttiboksi, minua jännittää. Moni bloggari sanoo samaa. Katsoin juuri, että tällä alustalla, blogiini on tullut 3800 kommenttia. Siihen mahtuu aika monta ihmistä, mielipidettä ja näkökulmaa. Blogini on julkinen ja oma valintani, mutta ei se poista sitä faktaa, ettet ikinä tiedä mitä tuleman pitää. Onhan se nyt aika jännittävää. Varsinkinkin kun blogiini on mahdollista kommentoida täysin anonyymisti. Ihminen ei koskaan ole niin rehellinen, kuin anonyymisti.

Monet suosituimmat tekstit ovat olleet impulsiivisen päähänpiston ja nopean kirjoittamisen tulos. Muutenkin haluan jokaisen tekstin suoltaa ulos mahdollisimman äkkiä. koska jos odotan liikaa, en välttämättä ikinä julkaise tekstiä. Oikolukeminen on siksi aina vähän niin ja näin.

p5070149

Henkilökohtaisten tekstien huono puoli on siinä, että jokainen lukija lukee ne omasta perspektiivistään. Hän ymmärtää ne juuri siitä omasta näkökulmastaan ja tämän vuoksi voi tapahtua paljon väärinkäsityksiä. Asioita yritetään lukea rivien välistä ja suuhuni laitetaan sanoja. Yksikin sana, kuten ”aina”, ”ehkä”, ”ehdottomasti” voivat muuttaa radikaalisti koko lauseen rakenteen.

Esimerkikkinä askeiseen: Asioita yritetään lukea väkisin rivien välistä ja suuhuni laitetaan sanoja.

Kuuletteko oikein, kuinka tuo sana, väkisin, artikuloituu mielessä enemmän kuin muut. Mietin ensin, että lisään lauseeseen tuon yhden sanan, mutta se muuttaa koko lauseen. Lause tuntuu tällöin aggressiiviselta lukijaa kohtaan.

Kerran minulle hermostuttiin, kun kirjoitin, että kaikilla naisilla on selluliittia. Jos olisin kirjoittanut väliin sanan ”melkein”, olisin muuttanut koko lauseen ja luultavasti säästynyt tältä sättimiseltä.

photo-10-9-2016-12-37-18-2Kun pääsin kouluun, koin hankalaksi kirjoittaa asiatekstiä, koska a) niitä ei kannata kirjoittaa tunnepohjalta ja b) ne pitää oikolukea ja oikeinkirjoituksen olla oikeasti priimaa. Opettaja on kerta toisensa jälkeen lytännyt jokaisen esseeni.

Jo siis pienillä vivahteilla on suuri ero. Ja koska en ole erityisemmin mikään äidinkielen taitaja, näitä vivahde ja sävyeroja on tullut blogini aikana paljon. Vasta ajan kanssa olen oppinut kiinnittämään asiaan huomiota. Etenkin tunnepuuskan vallassa (jolloin parhaat tekstit usein syntyvät) saattavat nämä vivahteet ja sävyt tulla hyvin vahvastikkin esille.

Eniten itseäni harmittaa väärinkäsitykset. Jos kerron omista kipeistä kokemuksistani, jossa ystäväni käänsivät minulle selkänsä kun laihduin ja muutin elämäntapani, aina joku ottaa sen väärin ja sanoo, että haukun ihmisiä. Olen kuitenkin blogissani ottanut hyvin avoimen ja suoran linjan. Elämänkokemuksistaan rehellisesti kertominen on eri asia kuin haukkuminen. Moni blogini lukija on sanonut saaneensa blogistani vertaistukea. Minua on kiitetty siitä, että kerron avoimesta ja rehellisesti asioista. Itseäni kun kyllästyttää blogimaailman pinnallisuus. Ja itse en osaa olla muuta kuin avoin ja rehellinen. Toisinaan se ärsyttää itseäni ja tekisi mieli vain sulkea koko blogi tai kirjoittaa vain muka-avoimia tekstejä. Pääsisin niin paljon helpommalla. Kukaan ei loukkaantuisi ja kukaan ei ymmärtäisi mitään väärin. Tai ainakaan niin paljoa kuin nyt.

Kaikilla meillä on kipeitä tapahtumia elämässämme ja kaikki me käsittelemme niitä eri tavalla. Minulle tätä blogi on ollut erilaisten asioiden käsittelyyn suorastaan henkireikä. Olen esimmäistä kertaa saanut ulos sen, mitä haluan sanoa. Olen ensimmäistä kertaa löytänyt hengenheimolaisia ja saanut ymmärrystä.

Se, mihin ehkä pyrin tällä tekstillä on se, että muistakaa, että kirjottaminen on haastava laji. Antakaa kirjoittajille armoa, koska koskaan ei tiedä, että kuka on tekstejä lukemassa. Minä olen yksi kirjoittaja ja yhden tekstin lukeaa tuhansia erilaista ihmistä ja ihmismieltä. Jokainen tulkitsee tekstin omasta omasta uniikista näkövinkkelistään. Toinen saattaa loukkaantua ja toinen ymmärtää täysin kirjoittajan kannan. Tekstin tulkintaan vaikuttaa oma senhetkinen mielentila, omat elämänkokemukset ja omat tunteet. Joku saattaa ärsyyntyä jo kasvokuvastani ja sen jälkeen lukee koko lopputekstin suivaantuneena.

Brändin rakentamisen ja blogin kirjoittamisen yksi kultaisia sääntöjä on osata erottautua massasta. Ja se ei tapahdu olemalla seinäruusu. Se tarkoittaa persoonallisuutta ja riskien ottamista. Tiedätte varmaan sanonnan, että kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää. Sama pätee bloginkirjoittamiseen. Jos pyrkisin siihen, että kukaan ei ikinä loukkaantuisi, en usko, että blogini olisi kovassa suosiossa. En tietoisesti yritä blogillani ketään satuttaa, mutta tiedostan, että näinkin voi joskus käydä. Tiedän, että entiset ystäväni varmasti ovat blogiani lukeneet ja mielensä pahoittaneet. Tiedän, että joku on ottanut jotain rivien välistä, mitä siellä ei oikeasti ole. Tiedän, että joku on loukkaantunut jostain mitä olen sanonut, koska totuus sattuu ja peiliin on välillä vaikea katsoa. Mutta se ei tarkoita, että lopettaisin kirjoittamisen vain siksi, että kennelläkään ei vahingossakaan olisi epämukavaa. Toinen asia olisi, jos kukaan ei blogiani hyvillä mielin ikinä lukisi ja kommenttiboksini täyttyisi pelkästä haukkumisesta ja ihmettelystä. Olen kuitenkin aina valmis menettämään yhden lukijan oman vahvan mielipiteeni takia, jos vastalahjaksi saan monta samaa mieltä olevaa ja sitoutunutta lukijaa. Lukijaa, jotka kokevat saavansa blogistani muutakin kuin pinnallista hömppää. Ja nyt haluan väärinkäsitysten takia korostaa, että minua ei siis haittaa, jos joku haluaa olla kanssani eri mieltä vaan tiedostan sen, että sellainen lukija saattaa lopettaa blogini lukemisen. Tiedostan, että ihmisille saattaa blogini tai muun sosiaalisen median kautta piirtyä minusta täysin vääränlainen tai negatiivinen kuva. Jopa oma tuttuni sanoi, että ei pidä enää blogistani tai snäpistäni, koska haukun niin paljon ihmisiä. Olen nyt pyöritellyt tätä palautetta, ottanut sen tosissani ja sanon, että olen eri mieltä. Olen rehellinen ja avoin, mutta en pahansuopa. Omaan sarkastisen huumorintajun ja tiedostan sen menevän osalta hyvin ohi. Pyrin kuitenkin lähtökohtaisesti olemaan positiivinen ja hauska, kaiken rehellisyyden lomassa. Negatiivisenkin kokemuksen voi helposti kääntää mustaksi huumoriksi. Lupaan kuitenkin jatkossa kiinnittää huomiota enemmän siihen, että miten kirjoitan tai puhun muista, koska jokainen palaute tulee ottaa tosissaan.

Olen kuullut monta kertaa jonku  sanovan lauseen, että lopetin lukemasta sen ja sen blogia koska.. Eli ei se vaadi kuin yhden tekstin hieman väärään suuntaan, että vähintään yksi lukija pahoittaa mielensä ja lopettaa lukemisen. Se on vain riski, joka on jokaisen tekstin kohdalla otettava. Eri asia on, jos kirjoittaa vain pinnallista hömppää, silloin riskiä ei ole, tai ainakaan niin kovin suurta. Ja kun fakta on se, että et voi ikinä tietää, että mistä joku loukkantuu tai hermostuu. Joku saattaa ihan oikeasti hermostua vaikka siitä, että käytän tähän tekstiin pelkkiä kasvokuvia. Ja välillä sellainen naurattaa ja välillä se turhauttaa enemmän kuin mikään.

photo-3-8-2016-15-18-35

Minä olen tämä kummallisen avoin ja luova intoverttihörhö, joka kokee luonnolliseksi jakaa asioitaan täällä blogissa. Omaan vahvat mielipiteet, mutta olen samalla herkkä. Se on suurin lahjani sekä kiroukseni.

Minä koen saavani blogista jotain sellaista, joka auttoi minua pahojen aikojen yli ja millä oli suuri vaikutus itseni ymmärtämiseen. Blogi on minulle enemmän kuin blogi, se on ollut kanava, jonka kautta olen kasvanut aikuiseksi ja oppinut hyväksymään itseni. Ja koska tämä ei täyttä monologia ole, on suuri kiitos tästä ollut lukijoillani. Eihän kukaan vuositolkulla jaksaisi kirjoittaa jatkuvaa monologia, jos siihen ei minkäänlaista vastakaikua saisi.

Teksteissäni otan aina tietyn tulokulman, tietyn näkövinkkelin asioihin. Jos vaikka kirjoitan menetetystä ystävyydesta ja siitä, että miksi ystävyys kariutui, ei se tarkoita, että koko ystävyys olisi saatu kitetyttyä siihen yhteen tekstiin. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, jotka ovat elämässäni olleet. Kaikilta olen oppinut jotain, päättyi se ystävyys hyvin, huonosti tai muuten vaan. Kaikissa ihmisissä on hyvää ja huonoa ja kaikki eivät ole tarkoitettu toisiaan varten. Toivon kuitenkin, että jos joku kokee blogistani pelkkää huonoa, tai kokee avoimuuteni hyvin negatiivisesti, niin ei jatka blogini lukemista. Tiedostan, että jos ei ole kaltaiseni herkkis, voi blogini olla tuskallista luettavaa ja jopa täysin absurdin kuuloista. Tämä on oma kanavani, jossa pääsen herkkyyteni kanssa sinuiksi, eikä se tietenkään ole kaikkia varten.

Mutta hei, mä olen siili ja pinnan alla siilin herkkyys piili.