Miksi kovia kokenut ihminen muuttuu positiiviseksi?

Oletteko joskus miettineet, että miksi juuri kovia kokeneet ihmiset vaikuttavat surun jälkeen juurikin niiltä maailman positiivisimmilta ihmisiltä. Vahvana esimerkkinä Super-Jutta. Uskomaton nainen, joka on saanut kokea vaikka mitä kamalaa elämässään. Miten ihminen, joka on kokenut kovia, pystyy vielä elämään onnellisen ja positiivisen elämän kaiken kokemansa jälkeen?

Ihmiset ovat toki erilaisia ja jokainen reagoi asioihin eri tavalla. Hyvin suuressa osassa toimii ihmisen resilienssi.

Resilienssillä tarkoitetaan hyvää lopputulosta huolimatta vakavasta uhasta kehitykselle ja sopeutumiselle. Resilienteillä ihmisillä on takana kokemuksia, jotka ovat muovanneet heistä selviytymiskykyisiä. Resilienssissä on kyse erityisesti siitä, miten ihminen pysyy toimintakykyisenä haastavissa elämäntilanteissa ja miten hänestä tulee toipumiskykyinen juuri vastoinkäymisten ansiosta. Resilienssin näkökulmasta ihmisellä on uskoa siihen, että hän voi itse vaikuttaa aktiivisesti omaan elämäänsä sekä niihin tulkintoihin, joita hän vastoinkäymisistä muodostaa. Ihminen on aktiivinen oman elämänsä muokkaaja, eikä vain passiivinen olento elämän vietävissä. (Lähde)

Resilienssi on siis kykyä selviytyä haastavista tilanteita, sinnikkyyttä, uskoa parempaan ja siihen, että kaikella on merkityksensä. Itse olen saanut kuulla elämäni aikana muutamaankin kertaan, että minulla on vahva resilienssi. Se ei tarkoita, että en voisi olla välillä heikko, haavoittuvainen ja väsynyt kaikkeen. Ei todellakaan, koen tunteet juuri sellaisina kuin ne tulevat ja se tekee kipeää. En turruta itseäni lääkkeillä tai väärinkäytä alkoholia. Koen kipeitä tunteita, käsittelen ne ja yritän päästä elämässä eteenpäin ihan niin kuin kuka tahansa muukin.

photo-1_fotor

Palataan alkuperäiseen kysymykseen. Miksi juuri ne kovia kokeneet ihmiset osaavat nähdä kaiken kokemansa jälkeen maailman vielä hyvänä paikkana? Oma näkemykseni ja kokemukseni tähän on hyvin yksiselitteinen; olen kokenut maailman kamalimmat tunteet ja en enää halua tuntea niin. En halua, että kukaan joutuu tuntemaan niin. Olen kokenut rakkaiden ihmisten kuoleman sekä kokenut miltä tuntuu, kun se, johon luotat eniten, pettää luottamuksesi täysin. Olen suoraan sanoen kokenut maailman musertuvan jalkojeni alta. Olen kokenut sen tunteen, kun sinusta tuntuu, että menetät kaiken ja pääsi ei meinaa pysyä pinnalla. Jos sen jälkeen näkee yhtään pilkahdustakaan auringosta, siihen haluaa tarttua kaksin käsin. Sen jälkeen kun on oikeasti käynyt pohjalla ja itkenyt sydäntä rinnastaan, voi pienetkin asiat nähdä kauniina. Kaunis vesisade, ystävän lämmin halaus, kaunis uusi huulipuna. Ne merkitsevät paljon. Kuulostaa hyvin kornilta, mutta niin ainakin itse koen.

Nauru ja huumori on itselleni yksi tärkeimpiä asioita. Niiden avulla pääsen mahdollimman kauas kivusta. Jos saan nauraa, tunnen olevani elossa ja tunnen, että elämää on vielä olemassa. Naurussa todellakin on voimaa. Positiivisuudessa on voimaa.

Tällä hetkellä koen äärimmäisen haastavaksi kuunnella jos joku ihminen valittaa turhanpäiväisistä asioista. Kun me kuitenkin pystymme itse vaikuttamaan suurimpaan osaan meille tapahtuvista asioista, vähintään asenteellamme. Jos ihmisellä on paha olla, se ei todellakaan valittamalla ja märehtimällä parane. Jos aivot aktivoi valitusvaihteelle, se todellakin jää päälle. Tunnen ihmisten energiat todella vahvasti ja tällä hetkellä perusnegatiivinen valittaja ei vain ole mieleeni. Myönnän, olen ollut sitä itsekkin. Mutta nyt näen niin vahvana, että kuinka valittaminen tulee omasta pahasta olosta ja kuinka valittamiseen jää koukkuun. Pitää vain tajuta se, että joka aamu voit tehdä valinnan. Joko näet maailman paskana paikkana ja elät paskan päivän tai näet maailman kivana paikkana, jossa on kiva olla. Molemmat ovat mahdollisia ja molempiin jokaisella on valta ja vastuu itsellään.

Kun oma maailma on oikeasti hetkellisesti romahtanut, toisen jatkuva valitus mitättömistä asioista oikeasti tuntuu todella pahalta. En jaksa toisen huonoa energiaa ja en jaksa sitä, että tällaisessa lintukodon kaltaisessa maassa kuin Suomi, ihmiset kehtaavat valittaa ihan kaikesta. Meille ihan oikeasti kuitenkin on isossa mittakaavassa asiat ihan mielettömän hyvin. Selvästi liiankin hyvin, kun ihmiset eivät osaa enää arvostaa asioita.

Arvostan nyt enemmän niitä pieniäkin asioita. Sitä, että kaupasta saa hyvää jouluproteiinivanukasta. Sitä, että sain parkkipaikan läheltä ovea. Sitä, että päivällä paistoi aurinko. Tottakai koen ja näen myös huonoja asioita, mutta en anna niille niin suurta arvoa.

Tiedostan nyt paremmin kuin koskaan, että ihminen voi kuolla ihan koska tahansa. Ihan oikeasti koska vain, vaikka heti huomenna. Kiitän luojaani siitä, että kukaan meistä ei tiedä tarkalleen, että koska ja miten. Koska sillä välin voi elää ja nauttia. Ja minä ainakin haluan elää sellaisen elämän, jossa olen viihtynyt. En sellaista, missä olen vain valittanut. Niin paljon kaunista jää näkemättä, jos keskittyy vain vihaan ja negatiivisuuteen. Maailma on kuitenkin kaikesta huolimatta aika jännä ja kaunis paikka.

p5070150_fotor000

Musta tuntuu, että mä olen alkanut elää. Mä olen tehnyt asioita, joita en olisi ikinä ennen tehnyt.

Mä yksi päivä extempore parkkeerasin tautointipaikan eteen ja kävin ottamassa napa- ja nenäkorun. Äiti ja siskohan haukkuivat ne pystyyn, mutta arvaatkaa mitä.. minä tykkään! Ja en jaksa enää elää sen mukaan, että mitä muut ajattelevat ja toivovat. En niin kauan, kun en teoillani ketään satuta.

Olen myös käynyt treffeilla Jenkin kanssa. Minulla ei ole ketään englanninkielisiä kavereita ja englantini on hyvin ruosteessa, mutta en miettinyt sen enempiä ja menin ja repäisin. It vas veri nais.

Yksi kerta ajoin Seinäjoelle treffeille. Minä, suuntavaistoton rotta. En ole ikinä ajanut yksin niin kauas.

Osallistun kaikkiin pikkujouluihin, joihin vaan pystyn. Myös niihin, joissa tunnen vain emännän.

Tilasin pidennykset. Ihan vaan koska voin.

Kehuin tuntematonta.

Katselin Tinderistä naisia.

Hymyilin vastaantulijalle.

Ajoin sinne pelottavaan parkkihalliin.

Tilasin siipiä hottina mediumin sijaan.

Olin vastaamatta sellaisen ihmisen viestiin, joka oli asiaton ja kenelle en ihan oikeasti halunnut vastata. En ollut väkisin ystävällinen.

Juttelin kaupassa tuntemattomalle juustosta.

Nauroin sydämeni pohjasta omalle vitsilleni.

Olen vihdoinkin alkanut elää päivä kerrallaan. Koska minkä takia suunnitella vuosia eteenpäin, jos samalla unohtaa elää tässä hetkessä. Asioita ja elämäänsä voi suunnitella vaikka kuinka pitkälle ja kuinka tarkasti, mutta aika harvoin ne menevät juuri niin kuin haluaa. Toki, on hyvä olla jotain suunnitelmia ja visioita, mutta pitää jättää tilaa myös spontaaneille muutoksille, elämälle.

photo-1_fotor00

Elämääni vie nyt myös eteenpäin ”viimeiset sanat”. Jos kuolisit huomenna, mitkä olisivat viimeiset sanasi puolisollesi, äidillesi, isälle, parhaalle ystävällesi? Kuinka puhut ihmisille, milloin viimeksi teit pyyteettömästi jotain hyvää toisille? Miten kohtelet muita?

Tekemällä hyvää saa itselleen hyvän olon, hyvä olo luo lisää hyvää oloa. Positiivisuus vaatii positiivisia tekoja. Itseään voi ja pitää kehittää jatkuvasti ja omasta mielestäni suurin kehityksen kohde pitäisi olla se, että pyrkii olemaan hyvä ihminen. Hyvä muille, hyvä itselleen. Onnellinen ihminen huokuu onnellisuutta myös ulospäin. Itselläni siihen on toki vielä matkaa, olenhan toki tällä hetkellä tietyllä tavalla hieman hukassa, mutta se on kai tällaisessa tilanteessa täysin sallittua. Mutta onnellisuus on se punainen lanka, josta aion pitää kaksin käsin kiinni.

Don’t worry, be happy.

Askel kerrallaan eteenpäin

Surutyö on sellaista, jonka jokainen kokee ja työstää omalla tavallaan. Itselläni ensimmäiset viikot, ensimmäinen kuukausi meni sokkitilassa. Se ajatus, että tämä ei ole totta, eli hyvin vahvana. Mieli tavallaan tajusi asian, mutta kuitenkaan ei. Mielessäni oli kaksi isää, se joka on poissa ja se joka kyllä vielä tulee ja kävelee ovesta. Se on äärimmäisen raastava ja outo ajatus, että joku ihminen ei vaan enää koskaan tule takaisin. Et enää kuule hänen ääntään, et enää näe häntä. Sitä ihmistä, joka juuri äsken oli tuossa. Se, jonka naurun juuri kuulin. Se, joka juuri soitti. Se ajatus on outo. Hyvin outo. Ennen surua tulee nimenomaan se ajatus, että tämä on vain hyvin surrealistista. Saatoin jopa nauraa, kun kerroin isäni kuolleen. Kyllä, se on ihmisen hämmentävä defenssi siinä kohtaa, kun kipu on suurta. Se kielii juuri siitä, että ajatusta ei halua hyväksyä. Ajatus tuntuu niin kertakaikkisen hassulta. Eihän nyt minun isäni voi olla kuollut. Ei todellakaan. Kaikki menee liian vakavaksi ja todelliseksi, sellaiseksi, johon ei ole tottunut ja kaiken haluaa vain olevan pahaa unta. Hautajaisissa verhon mennessä kiinni, muistan vain pudistelleeni päätä, koska se epäuskon määrä oli jotain käsittämätöntä.

Minun oikea surutyöni on alkanut vasta nyt. Arkeni sujuu paremmin kuin muutama viikko sitten, mutta se todellinen suru ja asian edes jonkinasteinen tajuaminen alkoi vasta nyt.

Isä puhui aina, että halusi tuhkansa mökille. Sinne, missä pappani sekä ensimmäisen koiramme tuhkat ovat. Mökki oli isälle  se paikka, isä rakasti olla mökillä. Isot autot, lava-autot, maaseutu, vanhat vinyylit ja viski. Siitä oli minun isäni tehty.

Veimme tuhkat maalle nyt viime viikonloppuna. Silloin se iski. Isä ei tulee enää takaisin. Isän autot, mökki, isän levyt, isän villapaidat.. kaikki, koko paikka muistutti isästä. Isä ei tule tänne enää, ei enää koskaan.

Se tuska tuntuu rinnassa, kuin joku istuisi rintakehäni päällä. Mitä voin tehdä, että tämä ei olisi totta.

photo-21_foto

Vaikka kirjoitin juuri sinkkuuden ihanuudesta, mielessäni on kuitenkin yksi surullinen ajatus. Se on, että joudun kokemaan tämän kaiken yksin. En siis tarkoita nyt perhettä ja ystäviä, vaan parisuhdetta. Toki, mieluummin koen tämän yksin, kuin väärän ihmisen kanssa. Mutta silti, joudun käymään jotain näin suurta läpi ilman kenenkään syliä. Ei ole illalla ketään, kenen halaukseen mennä, ei ole turvallista ääntä, joka sanoo, että hei.. olen tässä sua varten. Tai ihan, että olisi vain ja kuuntelisi. Olen ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen ihan yksin. Toisaalta se on jotain, mistä nautin suuresti, mutta tiettyinä hetkinä se kalvaa. On ihanaa olla sinkku, mutta on toki outoa tottua siihen, että kannat kaiken ihan täysin yksin.

Eniten minua surettaa se, että se kenet ikinä tulenkaan tapaamaan, ei tule koskaan näkemään minun isääni. Se ajatus on ehdottomasti vaikein käsitellä. Koska isäni oli niin suuri hahmo minulle. Kun näki isäni, ymmärsi heti, että mikä minä olen naisiani. Miksi rakastan isoja jenkkiautoja, miksi olen isän tyttö, miksi olen toisinaan hyvin äijämäinen, vaikka ensisilmäyksellä ei uskoisi. Isäni oli maailman siistein tyyppi ja olisin vain halunnut, että isä saa nähdä sen oikean elämäni rakkauden. Juoda oluet mökin terassilla ja jakaa elämänviisauksiaan eteenpäin. Se on jotain, mitä en enää koskaan saa ja sitä on äärimmäisen vaikea käsitellä.

Olen myös käyttänyt autoani korjaamolla ja voi kuinka kaipaan, että isä olisi vieressä auttamassa. Tai edes mukana. Että voisin edes soittaa isälle ja sanoa, että hei, Dodge on taas kunnossa, mites se sun Chevy. Joko olet laittanut lava-auton talviteloille. Koska vaihdat Nitron pois. Mitä talvirenkaita isi suosittelet. Mikä levy sulla on nyt kuuntelussa. Mitä hyvää ruokaa äiti teki taas viikonloppuna. Miten sulla iskä menee töissä.

photo-25_fot

Mutta se mihin lohduttaudun on ajatus, että saan kantaa isää mukana omassa persoonassani. Olen äärettömän paljon isäni kaltainen. Ja toisaalta, haluan rinnalleni sitten joskus ihanan miehen, josta tulee ihana isä lapsillemme. Ehkä joskus vielä saan poikalapsen, joka tulee muistuttamaan isääni. Sitä ei tiedä ja vain aika näyttää. <3

Sunnuntaina on isänpäivä. Muistakaa sanoa isällenne, että se on teille tärkeä ja rakas. <3