Joulun haikeus

Rakastin lapsena joulua. Siis rrrrakastin. Meidän äiti on valehtelematta maailman paras ruoanlaittaja. Isän kanssa kävimme aina viimeistään 23. päivä hakemassa kuusen ja koristelimme sen jouluaattona yhdessä. Tai, yleensä isä päätyi koristelemaan sen, koska ei insinöörinä kestänyt minun epäloogista ja vapaampaa otetta koristella.

Aamut alkoivat aina saunalla ja puurolla. Sisko löysi mantelin melkein joka vuosi. Jos minä sain mantelin, koin huonoa omaatuntoa, koska tiesin siskon kilpailuhenkisen luonteen (toisin sanoen, huono häviäjä :D). Päivät tuntuivat pitkiltä, kun vain odotti iltaa ja lahjoja. Katselin aina telkkaria ja ihania jouluelokuvia, hassuttelin perheen kanssa. Koko lapsuuteni on aina ollut äärettömän onnellinen, mutta jotenkin se kulminoitui jouluihin erityisen hyvin.

Joka vuosi sanottiin, että ”tänä vuonna ei sitten tule niin paljoa lahjoja”. Mutta aina vaan joka vuosi lahjoja oli ihan käsittämätön määrää. Isä eritoten rakasta lelliä meitä lahjoilla. Olimme ihan jokainen meistä saatu isä ihan täysin meidän pikkusormen ympärille.

Viime vuonna jo tiesin, että joulut tulevat muuttumaan. Vuosi sitten olin lokakuusta lähtien joka päivä mummin luona saattohoidossa. Mummi nukkui pois kaksi päivää ennen joulua. Eipä siinä ollut kovin jouluinen fiilis, etenkin kun mummit ovat aina olleet iso osa joulujamme. Ja muutenkin. Meillä on pieni, mutta läheinen suku. Kaikki sukulaiset ovat rakkaita toisilleen.

photo-16-11-2016-16-01-16-2

Tämä vuosi ei ainakaan parantanut joulua. Nyt ei ole isää. Eikä minulla ole enää puolisoa. Joulufiilis on nyt toistaiseksi minun osaltani tauolla. Totta kai nautin joulusta niin paljon kuin mahdollista, olen äitini ja siskoni kanssa ja syön jouluruokia. Mutta silti, joulu ei ole minulle sitä mitä se joskus oli. Tiedän, että saan sen takaisin sitten, jos saan joskus omia lapsia. Silloin jouluihin tulee jälleen se taika takaisin. Mutta nyt, nautin vain kaikesta pienestäkin, mitä minulla on ja en odota joulusta mitään suurta. Surullisinta on, että ei ole oikein ketään, kenelle ostaa lahjoja. Ei ole ketään, kenen kainaloon mennä jouluaattona.

Vaikka haluan nyt olla sinkku, etenkin nimenomaan joulunaikaan on hassua olla sinkku. Yksinoleminen tuntuu nimenomaan yksinäiseltä, siinä missä muuten yksinolemisesta osaan kyllä nauttia. Kaltaiseni introvertti ei normaalisti valita yksinolemisesta. Ehkä se juju onkin siinä, että on eria asia jos saa valita, että koska on yksin ja koska saa käpertyä jonkun kainaloon. Nyt ei ole vaihtoehtoja.

Käyn nyt muutenkin montaa surua samanaikasesti läpi ja käyn niitä suurimmaksi osaksi läpi yksin. Tässä vaiheessa usein onkin tuttua, että sureva ihminen kokee yhtäkkiä jäävänsä surun kanssa täysin yksin. Ihmiset jatkavat elämäänsä ja moni ei osaa auttaa enää määräänsä enempää, mikä on täysin ymmärrettävää. Surusta muuttuu asioiden yksin käsittelemistä, mikä on toisaalta myös hyvä asia. Itselläni suru esiintyy tällä hetkellä väsymyksenä sekä toisinaan pienenä ärtymyksenä. Huomaan, että on hetkiä, jolloin pinna on normaalia kireämmällä ja joutuu tosissaan vetämään välilllä happea, että ei tuhahda ihan turhista asioista. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta oloni on vain haikea ja toisaalta hyvinkin optimistinen ja odottavainen tulevaisuuden suhteen.

Ja ihanaa, että nyt jouluna saa hengähtää ja syödä hyvin. <3

 

Ihana joulua ja muistakaa arvostaa ja rakastaa läheisiänne <3 Ja syödä hyvin!