Blogiterapiaa

Blogin kirjoittaminen on alusta asti ollut minulle omanlaistaan terapiaa. Olen löytänyt ihan uuden kanavan itseilmaisuun ja tunteiden sanoiksi pukemiseen. En ole maailman paras puhuja, etenkään tuntemattomien seurassa. Tekstin kautta saan paljon enemmän ulos, kuin mitä ikinä saisin puhumalla. Blogissani on aina ollut helppo olla avoin ja kertoa omista elämänkokemuksistaan. Tiedän ihmisiä, jotka kummaksuvat tätä tai eivät yhtään ymmärrä, että miksi joku haluaa kirjoittaa nettiin omasta elämästään. Toiset ihmiset ovat privaatimpia kuin toiset ja se on täysin ok. Itse olen sellainen ihminen, että mielenkiintoni ei pysy kauaa asioissa, joista en aidosti ole kiinnostunut ja blogia olen kirjoittanut nyt nelisen vuotta. Joten jotain taikaa tässä pitää olla. Ensimmäiseen kahteen vuoteen en kuitenkaan blogistani mitenkään rahallisesti edes hyötynyt tai osannut ajatella, että tästä voisi mitenkään taloudellisesti edes hyötyä. Ja viime kuukausien kirjoitustahti on kyllä itselleni osoittanut sen, että en tätä edelleenkään tee rahankuvat silmissä. Se vaatisi paljon enemmän laskemallisuutta ja minun pitäisi tehdä blogistani ”turvallisempi” yhden aihegenren blogi, eikä näin aiheesta aiheeseen hyppivä. Mutta sellainen ei missään nimessä ole minua.

Blogin kirjoittaminen on pelottavaa ja ikinä ei tiedä, että mikä kirjoitus on hitti ja mikä huti. Usein suosituimmat tekstit ovat juurikin niitä henkilökohtaisimpia. Jokaikinen kerta kun avaan kommenttiboksi, minua jännittää. Moni bloggari sanoo samaa. Katsoin juuri, että tällä alustalla, blogiini on tullut 3800 kommenttia. Siihen mahtuu aika monta ihmistä, mielipidettä ja näkökulmaa. Blogini on julkinen ja oma valintani, mutta ei se poista sitä faktaa, ettet ikinä tiedä mitä tuleman pitää. Onhan se nyt aika jännittävää. Varsinkinkin kun blogiini on mahdollista kommentoida täysin anonyymisti. Ihminen ei koskaan ole niin rehellinen, kuin anonyymisti.

Monet suosituimmat tekstit ovat olleet impulsiivisen päähänpiston ja nopean kirjoittamisen tulos. Muutenkin haluan jokaisen tekstin suoltaa ulos mahdollisimman äkkiä. koska jos odotan liikaa, en välttämättä ikinä julkaise tekstiä. Oikolukeminen on siksi aina vähän niin ja näin.

p5070149

Henkilökohtaisten tekstien huono puoli on siinä, että jokainen lukija lukee ne omasta perspektiivistään. Hän ymmärtää ne juuri siitä omasta näkökulmastaan ja tämän vuoksi voi tapahtua paljon väärinkäsityksiä. Asioita yritetään lukea rivien välistä ja suuhuni laitetaan sanoja. Yksikin sana, kuten ”aina”, ”ehkä”, ”ehdottomasti” voivat muuttaa radikaalisti koko lauseen rakenteen.

Esimerkikkinä askeiseen: Asioita yritetään lukea väkisin rivien välistä ja suuhuni laitetaan sanoja.

Kuuletteko oikein, kuinka tuo sana, väkisin, artikuloituu mielessä enemmän kuin muut. Mietin ensin, että lisään lauseeseen tuon yhden sanan, mutta se muuttaa koko lauseen. Lause tuntuu tällöin aggressiiviselta lukijaa kohtaan.

Kerran minulle hermostuttiin, kun kirjoitin, että kaikilla naisilla on selluliittia. Jos olisin kirjoittanut väliin sanan ”melkein”, olisin muuttanut koko lauseen ja luultavasti säästynyt tältä sättimiseltä.

photo-10-9-2016-12-37-18-2Kun pääsin kouluun, koin hankalaksi kirjoittaa asiatekstiä, koska a) niitä ei kannata kirjoittaa tunnepohjalta ja b) ne pitää oikolukea ja oikeinkirjoituksen olla oikeasti priimaa. Opettaja on kerta toisensa jälkeen lytännyt jokaisen esseeni.

Jo siis pienillä vivahteilla on suuri ero. Ja koska en ole erityisemmin mikään äidinkielen taitaja, näitä vivahde ja sävyeroja on tullut blogini aikana paljon. Vasta ajan kanssa olen oppinut kiinnittämään asiaan huomiota. Etenkin tunnepuuskan vallassa (jolloin parhaat tekstit usein syntyvät) saattavat nämä vivahteet ja sävyt tulla hyvin vahvastikkin esille.

Eniten itseäni harmittaa väärinkäsitykset. Jos kerron omista kipeistä kokemuksistani, jossa ystäväni käänsivät minulle selkänsä kun laihduin ja muutin elämäntapani, aina joku ottaa sen väärin ja sanoo, että haukun ihmisiä. Olen kuitenkin blogissani ottanut hyvin avoimen ja suoran linjan. Elämänkokemuksistaan rehellisesti kertominen on eri asia kuin haukkuminen. Moni blogini lukija on sanonut saaneensa blogistani vertaistukea. Minua on kiitetty siitä, että kerron avoimesta ja rehellisesti asioista. Itseäni kun kyllästyttää blogimaailman pinnallisuus. Ja itse en osaa olla muuta kuin avoin ja rehellinen. Toisinaan se ärsyttää itseäni ja tekisi mieli vain sulkea koko blogi tai kirjoittaa vain muka-avoimia tekstejä. Pääsisin niin paljon helpommalla. Kukaan ei loukkaantuisi ja kukaan ei ymmärtäisi mitään väärin. Tai ainakaan niin paljoa kuin nyt.

Kaikilla meillä on kipeitä tapahtumia elämässämme ja kaikki me käsittelemme niitä eri tavalla. Minulle tätä blogi on ollut erilaisten asioiden käsittelyyn suorastaan henkireikä. Olen esimmäistä kertaa saanut ulos sen, mitä haluan sanoa. Olen ensimmäistä kertaa löytänyt hengenheimolaisia ja saanut ymmärrystä.

Se, mihin ehkä pyrin tällä tekstillä on se, että muistakaa, että kirjottaminen on haastava laji. Antakaa kirjoittajille armoa, koska koskaan ei tiedä, että kuka on tekstejä lukemassa. Minä olen yksi kirjoittaja ja yhden tekstin lukeaa tuhansia erilaista ihmistä ja ihmismieltä. Jokainen tulkitsee tekstin omasta omasta uniikista näkövinkkelistään. Toinen saattaa loukkaantua ja toinen ymmärtää täysin kirjoittajan kannan. Tekstin tulkintaan vaikuttaa oma senhetkinen mielentila, omat elämänkokemukset ja omat tunteet. Joku saattaa ärsyyntyä jo kasvokuvastani ja sen jälkeen lukee koko lopputekstin suivaantuneena.

Brändin rakentamisen ja blogin kirjoittamisen yksi kultaisia sääntöjä on osata erottautua massasta. Ja se ei tapahdu olemalla seinäruusu. Se tarkoittaa persoonallisuutta ja riskien ottamista. Tiedätte varmaan sanonnan, että kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää. Sama pätee bloginkirjoittamiseen. Jos pyrkisin siihen, että kukaan ei ikinä loukkaantuisi, en usko, että blogini olisi kovassa suosiossa. En tietoisesti yritä blogillani ketään satuttaa, mutta tiedostan, että näinkin voi joskus käydä. Tiedän, että entiset ystäväni varmasti ovat blogiani lukeneet ja mielensä pahoittaneet. Tiedän, että joku on ottanut jotain rivien välistä, mitä siellä ei oikeasti ole. Tiedän, että joku on loukkaantunut jostain mitä olen sanonut, koska totuus sattuu ja peiliin on välillä vaikea katsoa. Mutta se ei tarkoita, että lopettaisin kirjoittamisen vain siksi, että kennelläkään ei vahingossakaan olisi epämukavaa. Toinen asia olisi, jos kukaan ei blogiani hyvillä mielin ikinä lukisi ja kommenttiboksini täyttyisi pelkästä haukkumisesta ja ihmettelystä. Olen kuitenkin aina valmis menettämään yhden lukijan oman vahvan mielipiteeni takia, jos vastalahjaksi saan monta samaa mieltä olevaa ja sitoutunutta lukijaa. Lukijaa, jotka kokevat saavansa blogistani muutakin kuin pinnallista hömppää. Ja nyt haluan väärinkäsitysten takia korostaa, että minua ei siis haittaa, jos joku haluaa olla kanssani eri mieltä vaan tiedostan sen, että sellainen lukija saattaa lopettaa blogini lukemisen. Tiedostan, että ihmisille saattaa blogini tai muun sosiaalisen median kautta piirtyä minusta täysin vääränlainen tai negatiivinen kuva. Jopa oma tuttuni sanoi, että ei pidä enää blogistani tai snäpistäni, koska haukun niin paljon ihmisiä. Olen nyt pyöritellyt tätä palautetta, ottanut sen tosissani ja sanon, että olen eri mieltä. Olen rehellinen ja avoin, mutta en pahansuopa. Omaan sarkastisen huumorintajun ja tiedostan sen menevän osalta hyvin ohi. Pyrin kuitenkin lähtökohtaisesti olemaan positiivinen ja hauska, kaiken rehellisyyden lomassa. Negatiivisenkin kokemuksen voi helposti kääntää mustaksi huumoriksi. Lupaan kuitenkin jatkossa kiinnittää huomiota enemmän siihen, että miten kirjoitan tai puhun muista, koska jokainen palaute tulee ottaa tosissaan.

Olen kuullut monta kertaa jonku  sanovan lauseen, että lopetin lukemasta sen ja sen blogia koska.. Eli ei se vaadi kuin yhden tekstin hieman väärään suuntaan, että vähintään yksi lukija pahoittaa mielensä ja lopettaa lukemisen. Se on vain riski, joka on jokaisen tekstin kohdalla otettava. Eri asia on, jos kirjoittaa vain pinnallista hömppää, silloin riskiä ei ole, tai ainakaan niin kovin suurta. Ja kun fakta on se, että et voi ikinä tietää, että mistä joku loukkantuu tai hermostuu. Joku saattaa ihan oikeasti hermostua vaikka siitä, että käytän tähän tekstiin pelkkiä kasvokuvia. Ja välillä sellainen naurattaa ja välillä se turhauttaa enemmän kuin mikään.

photo-3-8-2016-15-18-35

Minä olen tämä kummallisen avoin ja luova intoverttihörhö, joka kokee luonnolliseksi jakaa asioitaan täällä blogissa. Omaan vahvat mielipiteet, mutta olen samalla herkkä. Se on suurin lahjani sekä kiroukseni.

Minä koen saavani blogista jotain sellaista, joka auttoi minua pahojen aikojen yli ja millä oli suuri vaikutus itseni ymmärtämiseen. Blogi on minulle enemmän kuin blogi, se on ollut kanava, jonka kautta olen kasvanut aikuiseksi ja oppinut hyväksymään itseni. Ja koska tämä ei täyttä monologia ole, on suuri kiitos tästä ollut lukijoillani. Eihän kukaan vuositolkulla jaksaisi kirjoittaa jatkuvaa monologia, jos siihen ei minkäänlaista vastakaikua saisi.

Teksteissäni otan aina tietyn tulokulman, tietyn näkövinkkelin asioihin. Jos vaikka kirjoitan menetetystä ystävyydesta ja siitä, että miksi ystävyys kariutui, ei se tarkoita, että koko ystävyys olisi saatu kitetyttyä siihen yhteen tekstiin. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, jotka ovat elämässäni olleet. Kaikilta olen oppinut jotain, päättyi se ystävyys hyvin, huonosti tai muuten vaan. Kaikissa ihmisissä on hyvää ja huonoa ja kaikki eivät ole tarkoitettu toisiaan varten. Toivon kuitenkin, että jos joku kokee blogistani pelkkää huonoa, tai kokee avoimuuteni hyvin negatiivisesti, niin ei jatka blogini lukemista. Tiedostan, että jos ei ole kaltaiseni herkkis, voi blogini olla tuskallista luettavaa ja jopa täysin absurdin kuuloista. Tämä on oma kanavani, jossa pääsen herkkyyteni kanssa sinuiksi, eikä se tietenkään ole kaikkia varten.

Mutta hei, mä olen siili ja pinnan alla siilin herkkyys piili.

 

Ajatuksia bloggaamisesta

Sisältää kaupallisia linkkejä

Olen nyt muutaman vuoden kirjoittanut blogia. Päädyin bloggaamaan suorastaan vahingossa. Blogibuumi oli juuri alkanut ja minä olin samaan aikaan saanut päätökseen laihdutusurakkani. Huomasin, että ihmisiä kiinnosti minun laihtumiseni – tuli jonkin verran kyselyitä, että kirjoitanko blogia. Facebookkiin laittamani ennen ja jälkeen kuva keräsi suuren määrän huomiota. En ollut itse ajatellut, että laihtumiseni olisi NIIN iso juttu. Mutta tuli tunne, että ehkä jotakuta ihan oikeasti saattaisi kiinnostaa, että mitä minulla on sanottavaa. Aiheena laihtuminen tuntuu olevan monelle mielenkiintoinen.

Kirjoitin blogia ensin pitkään niin sanotusti salassa, en kertonut siitä edes kavereilleni. Jotenkin blogin kirjoittaminen ujostutti. Meni pitkään, että tulin ”ulos kaapista” blogini kanssa. Ja meni pitkään, että totuin siihen ajatukseen, että tuttuni lukevat blogiani. Taisi olla joku blogini lukijoista, joka edes ehdotti, että voisin tehdä facebookkiin blogilleni omat sivut. En osannut tavallaan itse ajatella niin ”röyhkeästi”, että tekisin jopa facebook-sivut blogilleni! Jessus sentään! 😀

P5310668

P5310673

Huomasin kuitenkin aika pian, että blogistani tykätään, minusta tykätään, tavastani kirjoittaa tykätään. Tiedän, että kirjoittamisessani on huimasti parantamisen varaa ja viljelen miljoonittain kirjotusvirheitä, mutta jostain kumman syystä se ei tuntunut blogini lukijoita haittaavan. Uskalsin avata sydäntäni blogiini aina enemmän ja enemmän. Sain uskomatonta feedbackiä ihmisiltä, ihmiset kertoivat minulle elämäntarinoitaan. Se tuntui ihanalta. Ihmiset sanoivat ihania asioita ja bloggaus tuntui ihan mielettömän hyvältä. Edelleenkin kaipaan aikoja, jolloin pystyin panostaan ajallisesti paljon enemmän blogiini. Rakastan kirjoittamista ja rakastan sitä palautetta, jota lukijoiltani saan. Blogini on varmasti kaikista painavin syy siihen, miksi aloitin personal trainerin työt. Niin moni on sanonut, että motivoin ja inspiroin heitä. Se toi minulle niin suuren palon hankkia kunnon pätevyys ja oikeasti auttaa ihmisiä. Blogista on vuosien saatossa tullut todella tärkeä asia minulle. Olen saanut todella vähän mitään törkykommentteja, pääasiassa saan vain todella ihania kommentteja ja todella ihanaa palautetta. Alkuvaiheessa olin hieman tökerö ihmisille, jotka antoivat rakentavaa palautetta. Olin myös liian tökerö heille, jotka sanoivat jotain ilkeää. Vieläkin on blogin ja kirjoittamisen suhteen paljon opittavaa, mutta pitkälle olen myös alkuajoista tullut. Blogini on muutenkin muuttunut paljon vuosien varrella, blogi aikuistuu siinä missä minäkin.

Edelleenkään en pysty lukemaan omia vanhoja postauksiani, se tuntuu samalta kuin katsoa itseään videoilta. Se on hämmentävää, nolottavaa. Vasta pikkuhiljaa olen oppinut olemaan punastumatta jos joku lukija tulee tervehtimään kadulla.

P5310683

Viimeinen vuosi on ollut blogin kannalta huono. Uusi koulu ja äärettömän hektinen elämä ovat vaatineet sen, että jostain on pitänyt karsia. Mutta olen toisinaan pitänyt blogista kiinni jopa kynsin ja hampain. En ole vielä tästä valmis luopumaan, en vielä. Valehtelisin, jos sanoisin, etteikö blogin lopettaminen ole käynyt mielessä. Onhan se. Raskaimpia ovat ne hetket, kun luovuus ei kuki ja kun kommenttiboksi ammottaa joko tyhjyyttään tai täynnä vain nälviviä kommentteja. Eiväthän lukijat tiedä, että mikä työ minkäkin postauksen takana on ollut.

Muistan kerran, kun tein pitkän pakaratreeni postauksen kuvineen ja videoineen ja pitkään toviin ainoa kommentti oli valitus siitä, että kuvissa en käyttänyt painoja. Kuvaukset kuitenkin kestivät monta tuntia ja liikkeitä tein tuona aikana monia satoja. Tuollaiset hetket eivät ole niitä kaikista palkitsevimpia. Myös jotkut tutut ovat antaneen ei-niin rakentavaa palautetta blogistani, se on aika kurjaa. Blogi on kuitenkin minun tekeleeni, minun vauvani, ei kenenkään muun. Ja haluan pitää myös blogin itseni näköisenä, enkä antaa liian monen mielipiteen vaikuttaa tekemisiini. Jokainen voi itse aloittaa oman blogin ja tehdä siitä oman näköisensä ja kirjoittaa tai olla kirjoittamatta sinne mitä lystää. 🙂

Mutta toisaalta, olen blogin kautta saanut niin älyttömän paljon, niin jumalattoman paljon. En muista oleko sanonut tätä aikaisemmin, mutta yksi kaasoistani on blogini lukija! 😀 Olemme siis tienneet toisemme jo lapsina, asuimme samalla alueella, mutta emme vuosiin nähneet toisiamme. Tunnistin hänet kerran kommentista ja aloimme pitämään sen jälkeen yhteyttä. Pitkä tarina lyhyt ja nyt hän on yksi kaasoistani. <3

P5310693

P5310694

Blogi on minulle terapiaa, se on flow-tila. Koen, että lukijani ovat omalla tavallaan ”ystäviäni” ja saan niin paljon voimaa ja rohkeutta lukijoiltani. Blogi on turvasatama. Täällä saan olla se mitä olen ja täällä tapaan kaltaisiani. Olen niin kiitollinen niille, jotka rohkaisivat minua aloittamaan blogin. Tästä on tullut enemmän kuin harrastus minulle, blogista on tullut osa minua. Tiettyjen elämänkokemuksien takia, minusta on tullut omalla tavallaan tietyissä asioissa kova. Olen yrittäjä ja rakastan bisnestä ja osaan olla tarvittaessa tolla kova, toisinaan jopa kylmä. En ole siitä piirteestä ylpeä, mutta koen sen pakolliseksi. Se on suojakuoreni, jota ilman en pärjää maailmassa. Mutta blogi on se paikka, jossa saan vapaasti olla herkkä, se oikea minä. Olen herkkä, kiltti, empaattinen ja höpsö. Mutta se on jotain, mitä en helposti kasvotusten itsestäni ihmiselle anna. Vain todella läheiset tietävät sen todellisen minän. Siksi onkin niin kovin hassua, että sen puolen osaan myös tänne julkiseen blogiin antaa, jossa on kymmenia tuhansia lukijoita. Se on tavallaan hyvin ristiriitaista, mutta rakastan sitä.

Toisinaan luovuus ei blogin suhteen kukoista, mutta kun sormeni tähän näppäimistölle vain ehdin asettaa, alkaa tekstiä aina tulla. Ihanaa, että luette blogiani. Ihanaa, että kommentoitte. Kiitos. <3

<3: Pauliina

Mekko *TÄÄLTÄ

Aurinkolasit Lontoosta

P.S. Kuka muistaa? 😀

healthskitchenotsake2