Miksi kovia kokenut ihminen muuttuu positiiviseksi?

Oletteko joskus miettineet, että miksi juuri kovia kokeneet ihmiset vaikuttavat surun jälkeen juurikin niiltä maailman positiivisimmilta ihmisiltä. Vahvana esimerkkinä Super-Jutta. Uskomaton nainen, joka on saanut kokea vaikka mitä kamalaa elämässään. Miten ihminen, joka on kokenut kovia, pystyy vielä elämään onnellisen ja positiivisen elämän kaiken kokemansa jälkeen?

Ihmiset ovat toki erilaisia ja jokainen reagoi asioihin eri tavalla. Hyvin suuressa osassa toimii ihmisen resilienssi.

Resilienssillä tarkoitetaan hyvää lopputulosta huolimatta vakavasta uhasta kehitykselle ja sopeutumiselle. Resilienteillä ihmisillä on takana kokemuksia, jotka ovat muovanneet heistä selviytymiskykyisiä. Resilienssissä on kyse erityisesti siitä, miten ihminen pysyy toimintakykyisenä haastavissa elämäntilanteissa ja miten hänestä tulee toipumiskykyinen juuri vastoinkäymisten ansiosta. Resilienssin näkökulmasta ihmisellä on uskoa siihen, että hän voi itse vaikuttaa aktiivisesti omaan elämäänsä sekä niihin tulkintoihin, joita hän vastoinkäymisistä muodostaa. Ihminen on aktiivinen oman elämänsä muokkaaja, eikä vain passiivinen olento elämän vietävissä. (Lähde)

Resilienssi on siis kykyä selviytyä haastavista tilanteita, sinnikkyyttä, uskoa parempaan ja siihen, että kaikella on merkityksensä. Itse olen saanut kuulla elämäni aikana muutamaankin kertaan, että minulla on vahva resilienssi. Se ei tarkoita, että en voisi olla välillä heikko, haavoittuvainen ja väsynyt kaikkeen. Ei todellakaan, koen tunteet juuri sellaisina kuin ne tulevat ja se tekee kipeää. En turruta itseäni lääkkeillä tai väärinkäytä alkoholia. Koen kipeitä tunteita, käsittelen ne ja yritän päästä elämässä eteenpäin ihan niin kuin kuka tahansa muukin.

photo-1_fotor

Palataan alkuperäiseen kysymykseen. Miksi juuri ne kovia kokeneet ihmiset osaavat nähdä kaiken kokemansa jälkeen maailman vielä hyvänä paikkana? Oma näkemykseni ja kokemukseni tähän on hyvin yksiselitteinen; olen kokenut maailman kamalimmat tunteet ja en enää halua tuntea niin. En halua, että kukaan joutuu tuntemaan niin. Olen kokenut rakkaiden ihmisten kuoleman sekä kokenut miltä tuntuu, kun se, johon luotat eniten, pettää luottamuksesi täysin. Olen suoraan sanoen kokenut maailman musertuvan jalkojeni alta. Olen kokenut sen tunteen, kun sinusta tuntuu, että menetät kaiken ja pääsi ei meinaa pysyä pinnalla. Jos sen jälkeen näkee yhtään pilkahdustakaan auringosta, siihen haluaa tarttua kaksin käsin. Sen jälkeen kun on oikeasti käynyt pohjalla ja itkenyt sydäntä rinnastaan, voi pienetkin asiat nähdä kauniina. Kaunis vesisade, ystävän lämmin halaus, kaunis uusi huulipuna. Ne merkitsevät paljon. Kuulostaa hyvin kornilta, mutta niin ainakin itse koen.

Nauru ja huumori on itselleni yksi tärkeimpiä asioita. Niiden avulla pääsen mahdollimman kauas kivusta. Jos saan nauraa, tunnen olevani elossa ja tunnen, että elämää on vielä olemassa. Naurussa todellakin on voimaa. Positiivisuudessa on voimaa.

Tällä hetkellä koen äärimmäisen haastavaksi kuunnella jos joku ihminen valittaa turhanpäiväisistä asioista. Kun me kuitenkin pystymme itse vaikuttamaan suurimpaan osaan meille tapahtuvista asioista, vähintään asenteellamme. Jos ihmisellä on paha olla, se ei todellakaan valittamalla ja märehtimällä parane. Jos aivot aktivoi valitusvaihteelle, se todellakin jää päälle. Tunnen ihmisten energiat todella vahvasti ja tällä hetkellä perusnegatiivinen valittaja ei vain ole mieleeni. Myönnän, olen ollut sitä itsekkin. Mutta nyt näen niin vahvana, että kuinka valittaminen tulee omasta pahasta olosta ja kuinka valittamiseen jää koukkuun. Pitää vain tajuta se, että joka aamu voit tehdä valinnan. Joko näet maailman paskana paikkana ja elät paskan päivän tai näet maailman kivana paikkana, jossa on kiva olla. Molemmat ovat mahdollisia ja molempiin jokaisella on valta ja vastuu itsellään.

Kun oma maailma on oikeasti hetkellisesti romahtanut, toisen jatkuva valitus mitättömistä asioista oikeasti tuntuu todella pahalta. En jaksa toisen huonoa energiaa ja en jaksa sitä, että tällaisessa lintukodon kaltaisessa maassa kuin Suomi, ihmiset kehtaavat valittaa ihan kaikesta. Meille ihan oikeasti kuitenkin on isossa mittakaavassa asiat ihan mielettömän hyvin. Selvästi liiankin hyvin, kun ihmiset eivät osaa enää arvostaa asioita.

Arvostan nyt enemmän niitä pieniäkin asioita. Sitä, että kaupasta saa hyvää jouluproteiinivanukasta. Sitä, että sain parkkipaikan läheltä ovea. Sitä, että päivällä paistoi aurinko. Tottakai koen ja näen myös huonoja asioita, mutta en anna niille niin suurta arvoa.

Tiedostan nyt paremmin kuin koskaan, että ihminen voi kuolla ihan koska tahansa. Ihan oikeasti koska vain, vaikka heti huomenna. Kiitän luojaani siitä, että kukaan meistä ei tiedä tarkalleen, että koska ja miten. Koska sillä välin voi elää ja nauttia. Ja minä ainakin haluan elää sellaisen elämän, jossa olen viihtynyt. En sellaista, missä olen vain valittanut. Niin paljon kaunista jää näkemättä, jos keskittyy vain vihaan ja negatiivisuuteen. Maailma on kuitenkin kaikesta huolimatta aika jännä ja kaunis paikka.

p5070150_fotor000

Musta tuntuu, että mä olen alkanut elää. Mä olen tehnyt asioita, joita en olisi ikinä ennen tehnyt.

Mä yksi päivä extempore parkkeerasin tautointipaikan eteen ja kävin ottamassa napa- ja nenäkorun. Äiti ja siskohan haukkuivat ne pystyyn, mutta arvaatkaa mitä.. minä tykkään! Ja en jaksa enää elää sen mukaan, että mitä muut ajattelevat ja toivovat. En niin kauan, kun en teoillani ketään satuta.

Olen myös käynyt treffeilla Jenkin kanssa. Minulla ei ole ketään englanninkielisiä kavereita ja englantini on hyvin ruosteessa, mutta en miettinyt sen enempiä ja menin ja repäisin. It vas veri nais.

Yksi kerta ajoin Seinäjoelle treffeille. Minä, suuntavaistoton rotta. En ole ikinä ajanut yksin niin kauas.

Osallistun kaikkiin pikkujouluihin, joihin vaan pystyn. Myös niihin, joissa tunnen vain emännän.

Tilasin pidennykset. Ihan vaan koska voin.

Kehuin tuntematonta.

Katselin Tinderistä naisia.

Hymyilin vastaantulijalle.

Ajoin sinne pelottavaan parkkihalliin.

Tilasin siipiä hottina mediumin sijaan.

Olin vastaamatta sellaisen ihmisen viestiin, joka oli asiaton ja kenelle en ihan oikeasti halunnut vastata. En ollut väkisin ystävällinen.

Juttelin kaupassa tuntemattomalle juustosta.

Nauroin sydämeni pohjasta omalle vitsilleni.

Olen vihdoinkin alkanut elää päivä kerrallaan. Koska minkä takia suunnitella vuosia eteenpäin, jos samalla unohtaa elää tässä hetkessä. Asioita ja elämäänsä voi suunnitella vaikka kuinka pitkälle ja kuinka tarkasti, mutta aika harvoin ne menevät juuri niin kuin haluaa. Toki, on hyvä olla jotain suunnitelmia ja visioita, mutta pitää jättää tilaa myös spontaaneille muutoksille, elämälle.

photo-1_fotor00

Elämääni vie nyt myös eteenpäin ”viimeiset sanat”. Jos kuolisit huomenna, mitkä olisivat viimeiset sanasi puolisollesi, äidillesi, isälle, parhaalle ystävällesi? Kuinka puhut ihmisille, milloin viimeksi teit pyyteettömästi jotain hyvää toisille? Miten kohtelet muita?

Tekemällä hyvää saa itselleen hyvän olon, hyvä olo luo lisää hyvää oloa. Positiivisuus vaatii positiivisia tekoja. Itseään voi ja pitää kehittää jatkuvasti ja omasta mielestäni suurin kehityksen kohde pitäisi olla se, että pyrkii olemaan hyvä ihminen. Hyvä muille, hyvä itselleen. Onnellinen ihminen huokuu onnellisuutta myös ulospäin. Itselläni siihen on toki vielä matkaa, olenhan toki tällä hetkellä tietyllä tavalla hieman hukassa, mutta se on kai tällaisessa tilanteessa täysin sallittua. Mutta onnellisuus on se punainen lanka, josta aion pitää kaksin käsin kiinni.

Don’t worry, be happy.

Kuka sinä olet sanomaan?

Sain eilen koko blogihistoriani pahimman kommentin. En tiedä, mitä kommentin kirjoittaja sillä oikeasti haki, mutta syvälle se upposi. Kommentti koski vanhempani kuolemaa. Kommentoija ihmetteli äärimmäisen tuomitsevasti sitä, että miten voin kirjottaa blogiini kevyistä aiheista, kun toinen vanhempani on kuollut.

Niin, isäni tosiaan kuoli kaksi viikkoa sitten. Ja teksti, johon tämä henkilö kommentoi, kertoi isästäni. Ei suoraan, mutta hiemankin tarkkanäköinen lukija olisi huomannut sen. Puhuin hienoista miehistä (versus pelimiehet) ja siitä, kuinka isäni on ollut suuri vaikuttaja siihen, että millaisen miehen olen itselleni valinnut. Ensimmäinen kommentoija haukkui minut siitä, että miksi ihmeessä haluan isäni kaltaisen miehen ja seuraava suorastaan haistatteli, että miten olen niin sairas, että tällaisena aikana pystyn kirjoittamaan pelimiehistä vaikka isäni on kuollut. En voi sanoa, että tällä hetkellä, näissä olotiloissa, kirjoittaisin kovin hyvää ja luontevaa tekstiä, mutta en silti koe ansaitsevani tuollaista. Tai paskat minusta, isäni ei olisi ansainnut tuollaista.

Niin, palataanpas hieman taaksepäin. Asia, jota en ole vielä blogissani kertonut. Kyllä, isäni on kuollut. Ja sitä en ole vielä tätä ennen  virallisesti tai julkisesti missään muualla sanonut, kuin tutuilleni omassa facebookissani.

Miksi?

Koska se ei ole minulle vielä todellista. En ole valmis, enkä halua olla valmis. En vielä hyväksy asiaa ja en ole lähellekkään valmis puhumaan asiasta. En ole täällä tyydyttämässä kenenkään uteliaisuutta. Ja eikö vastauksesi pitäisi riittää ihan jo vaikka se, että en halua?

Toisekseen, olen yrittäjä. Olen yksityisyrittäjä. Minulla on niin blogini kuin yritykseni. Minun elantoni on kiinni asiakkaistani. En todellakaan halua pelottaa asiakkaita pois, etenkin, koska minun ei ole pakko kertoa tälläistä asiaa julkisesti. Kai te oikeasti tiedätte, että minun ei pitäisi olla pakko kertoa tällaista asiaa? Ei ainakaan näin, ei kaksi viikkoa tapahtuneesta. Minä olen bloggari, en ystävänne, joka on tilivelvollinen kertomaan kaiken elämästään. Vaikka kirjoitan tänne paljon asioista, se on aina oma päätökseni. Koska, mitä ja mitenkä, ne ovat täysin minun päätettävissäni.

En halua, että asiakkaani joutuvat olemaan minusta huolissaan tai, että uudet asiakkaat eivät uskalla ostaa palveluitani. Työ on nimenomaan tällä hetkellä se asia, joka pitää minut pinnalla. Se on se, millä saan kiinni arjesta. Voisin vain jäädä sänkyyn makaamaan, mutta se ei ole minua. Se ei todellakaan ole minua. Ja on vain fakta, että yrittäjänä en pysty pitämään vapaata, en vaikka taivas kaatuisi. Ja en edes halua. Haluan pysyä kiinni arjessa, koska se pitää pääni kasassa. Työ antaa nyt enemmän merkitystä minulle, kuin koskaan aikaisemmin. Koulusta olen sentään ollut pari viikkoa pois ja minulle se on paljon, koska arkeani on äärettömän vaikea pistää tauolle. En voi lopettaa verkkokauppaani, en voi pistää maksavia asiakkaita odottamaan. Se ei kerro minusta yhtään mitään. Ei sellaista, josta kukan minua voisi tuomita. MInulla on laskuja odottamassa maksamista ja elämän on vain pakko mennä edes jotenkin eteenpäin.

Ja uskokaa pois, kipu on nyt jotain sellaista, mitä en ole ikinä ennen kokenut. Älkää ikinä sanoko minulle, että minä en sure isäni kuolemaa. Tällä hetkellä olen omassa henkilökohtaisessa helvetissäni ja en toivoisi tätä tunnetta kenellekkään.

Ja mistä kukaan tietää, miten muuten päiväni käytän? Mistä kukaan tietää, vaikka kulkisin koko päivän kotona pyjamat päällä ja käyttäisin päivästä yhden 30min blogini kirjoittamiseen. Siihen, että saan edes hetkeksi ajatukseni muualle.

Ja uskokaa pois, olen itse viimeiset viikot miettinyt sitä, että mistä kirjoitan. Mistä voin kirjoittaa. Kiitos sinulle, joka sanoit sen nyt kommenttiboksissa ääneen. Nyt tiedän, että muutkin tulevat ajattelemaan niin. Mistä helvetistä tällaisena hetkenä kirjoittaa, kun ei ole vielä valmis asiaa tuomaan julki. Kun ei ole vielä itsekkään asiaa käsitellyt.

Missä on ohjekirja tällaiseen? Missä sanotaan, että mitä pitää kirjoittaa blogiin oman isänsä kuoleman jälkeen? Missä on ohjekirja siihen, että mitä pitäisi tuntea ja mitä tästä eteenpäin? Kerro toki, jos tiedät paremmin.

En ole tilivelvollinen kertomaan mitään elämästäni, blogi on kuitenkin edelleen työni sekä harrastukseni. Kerron kaiken jos haluan tai en mitään, jos siltä tuntuu. Se, mitä kirjoitan blogiin, ei todellakaan ole suora peilaus elämästäni. Elämässäni tapahtuu paljon muutakin kuin se, mitä tänne kirjoitan. Jos haluan vaikeassa elämäntilanteessa pitää blogini kevyenä, antakaa minun tehdä niin. Uskokaa pois, joka päivä mietin pääni puhki, että mitä kirjoitan tänne. Mitä blogiin voi surun keskellä kirjoittaa sellaista, että vakkarilukijat pysyvät, asiakkaat eivät pelästy ja blogini on silti kiva paikka tulla. En kuitenkaan halua tehdä blogistani synkkää tai lopettaa sen kirjoittamista. Olen kuitenkin töissä Fitfashionilla, muistakaa se. Jos olisin omalla alustalla, olisivat asiat omalla tavallaan erilailla.

Blogini ei ole pelkkä surublogi tai tarina minusta, se on myös ammattini tai ainakin tärkeä työkalu liittyen ammattiini. Koen velvollisuudekseni ja ilokseni kirjoittaa tänne ruokavalioista sekä treenaamisesta, sitähän varten blogiani luetaan.

Ja uskokaa pois, luonnoksissa on kyllä teksti isästäni. Mutta sen julkaiseminen tarkoittaa sitä, että silloin se asia on totta. Silloin minulla on leima, jonka kaikki tietävät. Olen se tyttö, jonka isä on kuollut. Minussa on silloin surun leima, joka pysyy. Se pysyy pitkään. Ja halusin kynsin ja hampain pitää kiinni vielä siitä ajasta, että olen asiakkaideni ja lukijoideni silmissä ”normaali”. Se yrittäjä, se bloggari. En ”se bloggari kenen isä on kuollut”. Halusin vielä hetken olla Pauliina. Pauliina, jolla on isä ja kaikki hyvin. En ollut vielä valmis luopumaan siitä, rikkomaan sitä kuplaa. Kun sen sanoo ääneen, se kupla menee rikki ja siitä tulee todellista. Kun sen sanoo ääneen, isäni kuolee oikeasti. Olisin vielä hetken halunnut olla niin kuin ennen. Silloin, kun kaikki oli vielä niin kuin ennenkin. Kun sanon sen ääneen, se on lopullista. Minulla ei ole enää isää.

Nämä kommentit saivat minut ensimmäistä kertaa vakavasti miettimään blogini lopettamista. Nyt viimeistään tajusin sen, että ei ole sellaista tekstiä tai sellaista aihetta, johon ei olisi jotain kiusaamista tai ilkeilyä. Vaikka kirjoittaisin tekstin mansikoista, joku aina löytää syyn tulla jostain aukomaan naamaansa. Vaikka kertoisin isäni kuolemasta, jollekkin se on vain syy aukoa naamaa vähän lisää. Vaikka olen vahva ihminen, ei se tarkoita, ettei minulla ole tunteita.

Mutta siihen vedän rajan. Minusta voitte sanoa mitä tahansa, mutta isästäni tai mihinkään siihen liittyvästä ette sano yhtäkään sanaa. Varsinkin kun nyt puhutaan edesmenneestä ihmisestä. Muistakaa, että myös äitini lukee tätä blogia. Ja oletteko miettineet, että ehkä äitini ei edes halua, että kirjoitan tänne isästä. Ei ainakaan vielä. Emme ole vielä edes hautajaisia pitäneet.

Hävetkää. Ihan oikeasti, mikä tätä nykymaailmaa vaivaa.

Olette ylpeitä kommenteistanne? Miettisitte edes hetken, että kannattaako kommenttia lähettää. Vetäkää syvään henkeä ja ajatelkaa. Onko kommentti oikeasti lähettämisen arvoinen? Tuoko se sinulle yhtä paljon lisäarvoa, kuin mitä minulle mielipahaa. Onko minun satuttamiseni sinulle vain hauskaa ajanvietettä? Mieti, että miksi haluat olla minulle ilkeä. Mieti sitä edes sekunnin. Ja jos olen jonkun mielen ihan oikeasti pahoittanut, minulle saa lähettää sähköpostia, niin voimme kahden kesken kunnolla puhua asian läpi. Voit antaa vaikka numerosi ja voin soittaa sinulle. Koska minä en ketään tieten tahtoen tahdo satuttaa. Mutta jos kyse on hetkellisestä provosoitumisesta, omasta huonosta päivästäsi tai mistä tahansa muusta, olet silloin vain nettikiusaaja.

Mua on kiusattu koulussa niin ala- ja yläasteella. Mua on kiusattu ja haukuttu aikuisiällä erilaisin tavoin sekä tänne blogiin olen saanut ilkeitä ja herjaavia kommentteja, mutta nyt meni yli. Nyt vedän rajan. Enää en siedä enkä katso läpi sormien. Nyt loppui.

Ja jos mä haluan tämän surun keskellä kirjoittaa kehonhuollosta tai muusta kevyestä, niin antakaa mun. Se merkitsee mulle sitä, että olen vielä minä.  Sen avulla mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Sen avulla olen kiinni siinä arjessa, jonka osaan. Sen avulla saan tehdä sitä mitä osaan ja mistä tiedän. Uskokaa pois, mulla ei ole hajuakaan mitä edes tämän tekstin jälkeen kirjoitan. Ei tällaisiin asioihin anneta opaskirjaa. Tällä hetkellä mun jokainen päivä on muutenkin taistelua, jossa vain yritän päästä eteenpäin hetki hetkeltä. Älä tule sanomaan siis mulle, että mun isän kuolema ei koskettanut mua, koska kirjoitan blogiini vain tiettyjä aiheita. Sä et tiedä musta yhtään mitään, sä et ole kävellyt yhtäkään askelta mun kengissäni.

Kun aika on valmis, mä kerron mun isästä. Mutta mä kerron sen tasan siksi, että haluan ja olen valmis. Että joku muu ihminen saisi mun tarinasta vertaistukea ja että mä saisin sitä myös teiltä. En sen takia, että saisin tyydyttää kenenkään uteliaisuutta tai sen takia, että saisin blogiini lukijoita. Ja uskokaa pois, nyt sen tekstin julkaiseminen jännittää enemmän kuin koskaan. Koska mä en tiedä kestänkö, jos siihen tullaan sanomaan mitään pahaa. Koska jotkut asiat elämässä vaan on pyhiä. Jotkut asiat on sellaisia, johon ei halua kenenkään vihaa tai paskaa.

Jatkossa, mä tulen ilmoittamaan suoraan poliisille, jos mun blogiin tulee oikeasti todella herjaavia kommentteja. Mä en julkaise yhtäkään kommenttia, jotka mä koen yhtään epämiellyttäviksi. Jatkossa en katso enää sormien läpi. Teen tämän jo pelkästään sen takia, että bloggaan fitfashionilla ja olen vastuussa blogini yleisilmeestä. Ja siihen ei todellakaan kuulu asiattomat ja herjaavat kommentit. Ei ainakaan tällaisesta aiheesta. Voi myös olla, että jos tilanne jatkuu, poistan kommentoinnin kokonaan. Ja HUOM. kyse ei ole mielipiteestä, joka on eri kuin minun. Eri mieltä saa ja pitää olla, mutta se pitää osata tehdä asiallisesti. Ja ei, vaikka kirjoitan julkista blogia, minun ei tarvitse sietää tällaista. Jos joku sanoo noin, hän hyväksyy avoimesti kiusaamisen ilmapiirin. Se on sama kuin sanoisi lapselle, että häntä saa koulukiusata, koska on käy koulussa. Julkinen blogi ei ole syy paskalle. Suomi on vaan jotenkin todella vinksahtanut somekäyttäytymisen suhteen. Suomella on selkeästi vaan helvetin paha olla, joka halutaan purkaa kaikkiin muihin. Ja se ei todellakaan ole se ratkaisu. Ja mä en ainakaan halua antaa nuorille sitä kuvaa, että on ok haukkua jotain, jos hän kirjoittaa julkista blogia. Ei, ketään ei ole oikeus haukkua. Jos joku on niin rohkea, että hän uskaltaa olla esillä, ei se ole automaattisesti syy vihaan ja negatiivisuuteen. Katsokaa mitä tahansa kommenttiboksia tai lööppejä, koskien vaikkapa Saaraa x-factorissa.. pelkkää haukkumista, negatiivisuutta ja vihaa. MIKSI???!! Yrittäkää hei itse tehdä sama perässä! Helppohan se on huudella jos ei koskaan itse edes yritä mitään tai mitenkään erotu massasta.

Olen suoraan sanoen äärettömän kyllästynyt ihmisten jatkuvaan pahan oloon, negatiivisuuteen, pätemiseen, haukkumiseen ja parjaamiseen. Miksi luet mun blogia jos aiheutan sussa vain vihaa? Mä en ihan oikeasti tule ikinä ymmärtämään sitä, että miksi joku tuntematon vihaa mua ja haluaa olla mulle ilkeä. Harvoin millään tavoin provosoin, paitsi nyt. Mä sanon mielipiteitäni, mutta en ikinä ole paha ihminen. Mä en kirjoita blogia siksi, että saisitte vihata mua. Päinvastoin, kirjoitan blogia teitä varten, teidän iloksi. Mutta tämän arvoista tämä blogin kirjoittaminen ei todellakaan ole.

Edes mulla ei ole noin paha olo kuin kuin noiden kommenttien kirjoittajilla. Ja ma alotin tän vuoden hautaamalla syövän uuvuttaman mummini ja lopetan tän vuoden hautaamalla isäni. Ja kuvitella, että edes mulla ei ole noin paha olla.. tai ainakaan tekisi mitään tuollaista. En siirtäisi pahaa oloani tahallaan toiseen, tuntemattomaan ihmiseen.

Vaikka kommentti on anonyymi ja se suojaa kirjoittajaa, se ei tarkoita, että kommentti suojaisi minua. Se ei tarkoita, että se kommentti ei sattuisi ja sitä ei ole oikeasti olemassa. Vaikka sä et näe mua, mä olen todellinen ihminen ja mulla todellakin on tunteet. Tunteet, joita sä tässä surun keskellä satutit vielä lisää. Ja jos se saa sulle hyvän fiiliksen, sun kannattaa käydä tarkistamassa, että onko sulla kaikki ihan ok. Koska se ei todellakaan ole normaalia.

Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti saat pian apua ongelmiisi.

P.S.

Ja koska näiden kommenttien takia jouduin koko edelliset postaukseni poistamaan, tässä on asukuvat, joihin käytin tuntikausia aikaa. Kyllä, vaikka isäni on juuri kuollut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

VAATTEET *JUNKYARD