Annanko enää itsestäni?

Sisältää affiliate-linkkejä

Yksi päivä mietin, että annanko blogiin enää itsestäni. En ainakaan niin paljoa kuin ennen. Toki, välillä aidosti tuntuu siltä, että kaikki on sanottu. En enää elä menneisyydessä ja en jaksa määräänsä enempää muistella ”lihavia aikojani”. Laihdutuksesta puhun nykyään enemmän pt:n roolista käsin. Oma laihtumisena on vahvana taustalla, mutta ei enää tarinan päähenkilö. Enintään vahva sivupääosa.

Viimeinen vuosi on muuttanut blogiani. Toisaalta blogini on kypsynyt siinä missä minäkin, mutta toisaalta blogini ei ole enää niin syvällinen. Suurin syy siihen on muuttunut arki. Tästä kun aikaa miettii tasan vuoden taaksepäin, elämäni on muuttunut ja viimeinen vuosi on ollut todella stressaava. Pidin blogin kokoajan kuitenkin mukana, enemmän tai vähemmän. Blogi on kuitenkin minulle sellainen asia, josta en ihan heppoisin syin halua luopua.

P7011686

Kiire ja oman elämän stressi kuitenkin tekivät sen, että en jaksanut tai oikeastaan edes halunnut kirjoittaa blogiin mitään kovin henkilökohtaista. Tai ainakaan kovin usein. Uskokaa tai älkää, bloggarit usein jännittävät, että mitähän siellä kommenttiboksissa taas odottaa. Ja niin minäkin. Ja kyse ei niinkään ole siitä, että kommenteista loukkaantuisi, vaan ainakin itselläni enemmän siitä, että en yksinkertaisesti aina vaan jaksa. En jaksa vääntää asioista. En jaksa, että tuntematon ihminen ilman nimeä tai kasvoja moralisoi minua minun ratkaisuistani. Vaikka saan paljon enemmän ihania kommentteja, se yksi huono kommentti lisättynä stressiin ja väsymykseen voi oikeasti pilata joskus koko päivän. Tai sanotaan, että ei se ainakaan motivoi kirjoittamaan blogia lisää. Tiedän, että sitähän juuri niillä kommenteilla haetaankin ja en sano, että aina ottaisin itseeni. Vaan nimenomaan viimeisen vuoden aikana, kiireen, omien murheiden ja uuden koulun ohella en vain jaksanut ottaa blogista lisästressiä. Tietoisesti välttelin kirjoittamasta sellaisia tekstejä, joista voisi mahdollisesti syntyä paskamyrsky.

Toisen bloggarit ovat luoneet koko bloginsa ja kävijämääränsä perustuen provosointiin. Aina sohaistaan jotain ampparipesää ja aina ollaan ihan täysin eri mieltä kuin muut. No hei vaude, justoo! Niin varmasti jokaisella on asiasta kuin asiasta omat mielipiteensä. Mitä hienoa siinä on, että pitää itseään fiksumpana kuin muut ja toisella tavalla ajattelevia idiootteina. Minä en ainakaan halua rakentaa sellaista henkilöbrändiä. Ja toisaalta, nyt varsinkin kun olen yrittäjä, en olen entistä varovaisempi sen kanssa, mitä suustani päästän. En halua olla sellainen blogipersoona, jota vihataan. Voi olla mielipiteikäs ilman, että on kusipää. Ei vaadi yhtään taitoa olla kusipää, mutta se vaattii vuorovaikutustaitoja, dialogia, tunneälyä ja verbaalisia (ja kirjoitus-) taitoja, että osaa sanoa mielipiteensä ilman (ainakaan tietoisesti) loukkaamatta ketään. Vaikka jotkut bloggarit saavat provosoimisella suuren määrän kävijöitä blogiinsa ja sen jälkeen nauravat matkalla pankkiin, niin se on jotain, mitä minä en halua tehdä. Se on sama kuin ampuisi itseään jalkaan. Lukijoita ehkä tulee nyt, mutta huono maine on ja pysyy.

P7011693

Totta kai tulen kirjoittamaan aiheista, jotka jakavat mielipiteitä. Ja totta kai tulee hetkiä, kun ihmiset ovat kanssani eri mieltä. Siihenhän toisaalta blogin kirjoittaminen perustuu. En ikinä ole halunnutkaan, että tämä olisi yksinpuhelua tai pelkkää jeejee olet ihana kommentointia. Saa ja pitää olla eri mieltä. Myönnän, että itsekkin toisinaan ylitulkitsen kommentteja. Kun toisinaan saa niitä kakkakommentteja, oppii olemaan turhan varuillaan ja toisinaan tekee myös tulkintavirheitä. Olen herkkä ja kova puolustamaan itseäni, mutta en ole herkkähipiäinen. Monet luulevatkin, että en kestä eriävää mielipidettä ja se ei alkuunsa pidä paikkaansa. Kestän eriävän mielipiteen (aiheesta, en jos kyse on minusta ja minun valinnoistani), mutta en siedä tylyjä kommentteja. En kirjoita blogia sen takia, että ihmiset saisivat haukkua minua tai purkaa omaa pahaa oloaan.

Tulee myös ottaa huomioon se, että en kirjoita omalla domainilla, vaan olen osa isoa portaalia. Ja aina kun on osa isompaa kokonaisuutta, on olemassa yleiset säännöt. Ja niihin yleisiin sääntöihin kuuluu kommenttien moderointi. Kyse ei siis ole aina siitä, että loukkaannuin ja en halua julkaista jokaista törkykommenttia, vaan siitä, että fitfashionin bloggarina minun tulee pitää blogini hyvän maun rajoissa. Jos kommenttikentässä lojuu iso kasa negatiivisia kommentteja, en koe itsekkään, että blogini on silloin sellainen paikka, johon on kiva tulla. En halua sateenkaaria ja vaaleanpunaisia ruusuja, mutta ammattibloggaajana haluan, että blogini pysyy kaikin puolin asiallisena. Kuka tahansa voi koska vain tutkia blogiani, yhteistyökumppanini, mahdollinen tuleva työnantajani ja en halua, että blogistani löytyy silloin täyslaidallinen huoraksi haukkumista.

Ja ei kommenttien tarvitse olla aina edes perus puhdasta trollausta. Joskus ne on ovelasti puettu semiasilliseen muotoon, mutta selkeästi taustalla on halu satuttaa tai ärsyttää minua. Ja sitä olen kuluneen vuoden aikana tietoisesti välttänyt. Koska en yksinkertaisesti ole jaksanut. En pätkääkään. Voisin tehdä niin, että antaisin vain kaikkien kommenttien mennä kommenttiboksiin tai sitten niin, että en vain vastaa kommentteihin. Mutta en halua sitäkään, haluan vastata kaikkiin asiallisiin viesteihin ja haluan, että blogini lukijat saavat vastauksia kysymyksiinsä.

Myös mitä enemmän blogiani luetaan, sitä enemmän sensuuri iskee päälle. Muun muassa äitini kertoi lukevansa blogiani ja kertoi, että heillä töissä luetaan blogiani. Mikä on siis ihanaa! Mutta se vaikuttaa helposti kirjoituksiini. Normaalisti kun kirjoitan, en ajattele, että joku tulee lukemaan teksin. Niin hassulta kun se mahtaa kuulostaa. Mutta heti jos ajattelen, että joku tulee lukemaan tämän.. ja varsinkin, että joku tietty ihminen tulee lukemaan tämän, se vaikuttaa tekstiin ja sen sisältöön. Alan kirjoittamaan sille tietylle ihmiselle sensuroin ja muokkaan. Alussa kirjoittaminen oli helpompaa ja avoimempaa, kun ei miettinyt, että joku tulee lukemaankin tekstin. Totta kai aina joku raja on ollut, mutta nykyään se raja tulee selkeästi helpommin vastaan.

Huomaan, että jos kerron itsestäni, ihmiset luulevat että sitten kerron mitä vain he vaativat tai pyytävät. Henkilökohtaiseen facebookkiini tulee viestiä ja snäpissä vaaditaan kertomaan lisää ja kaikki henkilökohtainen. Ei siinä, itseppähän olen tietyllä tapaa avoin ja olen paljon sosiaalisessa mediassa. Mutta tulee tietyllä tapaa sellainen fiilis, että jos annat pikkusormen, niin koko kätesi vaaditaan. Sinusta halutaan tietää pituus, paino, kuppikoko, lempi seksiasento, painot millä treenaat. Ihminen haluaa tietää sinusta kaiken vain voidakseen toisaalta olla sinä ja toisaalta voidakseen vihata sinua ja käyttää kaikkea saamaansa tietoa sinua itseäsi vastaan. Ja toinen on, että kertomaani väritellään ja kehitellään omia juttua kertomani perusteella. Voin sanoa vaikka, että olen hyvin mielipiteikäs (ei taida olla oikea sana? :D) ihminen ja pian jo puhutaan, että olen täys kusipää. Näin siis esimerkkinä. Ja se on tietysti asia, jolle en voi mitään. Ihmiset aina katsovat asioita omasta perspektiivistään ja luovat omia mielikuviaan. Eikä se minua oikeastaan haittaakaan, muuta kun vasta siinä vaiheessa, jos ihminen tulee nimenomaan sinne kommenttiboksiin huutelemaan asioita omien päätelmiensä kautta. Se voi toisinaan olla hyvin turhauttavaa.

Vaikka vuosien saatossa olen totta kai oppinut sietämään paljon paremmin ilkeitä tai ärsyttäviä kommentteja, niin viime vuonna en vain olisi jaksanut. Ja toisaalta se harmittaa myös itseäni. Tiedän, että mielenkiintoista blogia tai brändiä ei rakenneta ilman mielipiteitä. Haluan olla persoonallinen ja herättää mielipiteitä, haluan sen jälleen blogistani esiin. Mutta viime vuonna, varsinkin loppuvuodesta kun vietin päivät saattohoidossa kuolevan läheisen vieressä, en olisi tullut mieleenikään jaksaa alkaa kotona lukemaan mitään ilkeitä kommentteja. Paukkuni eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet.

Myös uusi koulu ja uusi ura yrittäjänä ovat kuluneen vuoden aikana muokanneet minua. Olen ammattimaisempi ja kypsempi. Koen suurta vastuuta sanomisistani. En voi enää sanoa mutu-tuntumalla, että noh kookosöljy on terveellistä. Koska siihen ei ole mitään kattavaa tutkimusdataa ja en voi perustella sanomaani. En vastaa sanomistani enää vain yksittäisenä bloggarina ja yksityishenkilönähenkilönä vaan ravintovalmentajana ja personal trainerina. Se mitä sanon, edustaa yritystäni. Sanomattakin selvää, se luo paineita.

P7011774

Olen myös miettinyt, että katosi pala luovuuttani kun vaihdoin ehkäisyni hormonittomaan vaihtoehtoon. Jos henkinen epävakaus teki luovuudestani suurempaa. Tunteiden aallonharjat olivat korkeampia. Vähän kuin alkoholi ja huumeet taitelijoille ja artisteille! 😀 Noh, ehkä kuitenkin syynä on ollut vain kiire ja stressi.

En silti halua, että blogistani muuttuu liian tieteellinen ja kuiva, se ei todellakaan ole minua. Haluan säilyttää räväkkyyden ja hauskuuden.. enkä vain säilyttää, lisätä sitä! Olen saanut nyt kesän aikana kirjoitusintoa ja luovuutta takaisin. Toivon todella, että seuraava kouluvuosi ei olisi niin raskas kuin edellinen. Luulen kyllä, että ei. Nyt palikoita ja osia on vähemmän ja kuormitus ei läheskään niin suurta. Mutta suoraan sanottuna, en enää malta odottaa valmistumista. Vaikka kouluni on ihanaa ja nautin siitä, että tietoni ja taitoni kasvavat. Mutta nyt kun olen löytänyt oman intohimoni, en malttaisi olla tekemättä töitä. Haluan tehdä töitä ja kasvattaa yritystäni. Olisi hienoa pystyä jossain vaiheessa palkkaamaan muita personal trainereita ja ravintovalmentajia, tarjota heille valmis asiakaskunta ja luoda omaa yritystä sitä kautta. Suoraan sanottuna, kasvattaa omaa imperiumia. Näin vaatimattomasti sanottuna. Haluan viedä terveyden ilosanomaa eteenpäin sitä kautta. Olen ollut koulussa tai hanttihommissa nyt 20 vuotta. Seitsemän vuotiaasta tähän ikään asti. Vielä en ole päivääkään saanut ennen tätä kesää tehdä sellaista työtä josta oikeasti nautin näin jumalattoman paljon.

Totta hemmetissä suoritan korkeakoulun nyt täysillä loppuun, mutta voin kyllä sanoa, että jano työntekoon on suuri. Ja haluaisin vaan jo tehdä töitä, kasvattaa perheen ja elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Vielä pitäisi malttaa 1,5 vuotta..

P7011763

 

Vaatteet *Junkyard

*Swetari

*Lippis

Jokainen on omalla tavallaan nero

”Everybody is a genius. But if you judge a fish by its abily to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.” -Albert Einstein

Mä olen puolet elämästäni hukannut siihen, että uskoin olevani tyhmä. Saamaton, laiska ja lähtökohtaisesti tyhmä ihminen. Koulussa en oo ikinä pärjännyt kovin hyvin. Se, että sain kokeesta seiskan, oli kovan työn takana. Inhoan lukemista, tunneilla en osannut keskittyä. Jännitin koulua ja ihmisiä siellä. Mulla ei ole koskaan diagnosoitu mitään vikaa, olen ihan tavallinen pulliainen, nothing special. En syytä koulua tai ketään muuta kuin itseäni mun huonoista numeroista.

Mä en ole matemaattisesti lahjakas ihminen. En omista suuntavaistoa ja olen maantiedossa  järkyttävän huono. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka luulevat, että Afrikka on maa. Loogiset päättelytehtävät jätän suosiolla muille. Mun ongelmanratkaisukyky on sitä, että soitan isän tai avomieheni apuun.

Mutta olenko silti tyhmä?

Vei vuosia tajuta, että en ihan oikeasti ole, en vaikka joku kirjaviisas niin väittäisi. Voin toki yrittää kehittää heikkoja kohtiani, mutta enemmänkin olen keskittynyt vahvistamaan jo valmiiksi vahvoja osa-alueitani. Osaa olla luova, omaan hyvän tunne-älyn, olen suhteellisen hyvä englannissa vaikka en sitä enää kymmeneen vuoteen ole mitenkään opiskellut, osaan kirjoittaa luovasti ja viimeisin löytöni itsestäni on, että ymmärrän todella hyvin ravitsemuksen ja terveyden päälle. En ole ikinä elämässäni sisäistänyt mitään niin hyvin, kuin nyt olen sisäistänyt ravitsemukseen ja liikuntaan liittyvät asiat. Löydän itseni ahmimasta alan kirjallisuutta. Minä, joka en omista kuin yhden kirjan ja sekin on Ronja Ryövärintytär, ostin ravitsemukseen ja liikuntaan liittyvää kirjallisuutta yli 200 eurolla. En siis edes mennyt kirjastoon ja lainannut, vaan ostin ne itselleni. Kun alan lukemaan näitä kirjoja, en pysty lopettamaan. Tiedonjanoni on täysin kyltymätön. Haluan oppia ja tavoitteeni on joka päivä oppia jotain uutta.

IMG_7354

IMG_7355

Älykkyyttä on niin montaa eri lajia ja tärkeintä on löytää itselleen paras tapa oppia; toinen oppii lukemalla, toinen kuuntelemalla ja kolmas kirjoittamalla itse kaiken ylös. Tätäkin tärkeämpää on löytää itselleen se sydämen asia. Se jokin, mitä jaksat opiskella ja ahmia vuodesta toiseen. On hienoa, jos ihmisella on hyvä yleissivistys, se tuo mielestäni laajuutta maailmankuvaan. Mutta se, että ei tiedä kaikesta kaikkea, ei tietenkään tarkoita, että olisi tyhmä ihminen. Fiksu ihminen osaa myös myöntää, että ei tiedä kaikesta kaikkea.

Mulle ei ikinä sopinut perinteinen koulunkäynti ja onneksi löysin Proakatemian, jossa aikataulut rakennetaan itse. Viikossa on vain muutama pakollinen tunti ja nekin on rakennettu kaltaiselleni luovalle ihmiselle sopiviksi. Koen, että sieluni suorastaa riutuu, jos joudun istumaan perinteisillä luennoilla, ne eivät vaan ole minua varten. En opi niistä yhtään mitään ja koko olemukseni vaan muuttuu flegmaattiseksi. Toki, tämä ei tarkoita, että koskaan ei pitäisi tehdään mitään mikä on epämukavuusalueen ulkopuolella, ehei. Mutta tärkeintä on rakentaa oman näköisensä elämä, jossa aidosti viihtyy päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.

IMG_7344

Olen ollut jos jonkinmoisessa työssä ja aina ihmetellyt sitä, että olin jatkuvasti kipeä, aina kuumessa tai flunssassa. Aikataulut, säännöt ja se, ettei itse pystynyt vaikuttamaan mihinkään sekä huonot etenemismahdollisuudet kuihduttivat hyvin nopesti elämäniloni. Tein työt silti kunnialla, tein niitä monta vuotta. Olen siivonnut  aamuyöstä vessoja, olen ollut kaupan kassalla monta vuotta, työtä en siis kaihda. Mutta sen tiedän, että loppuelämääni en sellaisia töitä halua tehdä. Kun tajusin, että minussa on tarpeeksi ruuteja alkaa yrittäjäksi, tosi moni asia on selkeytynyt mulle sen jälkeen. Tiedän, että yrittäjyys on pirun vaikeaa ja Suomi tekee siistä jopa helvetillistä, mutta se ei mua haittaa. Mä oon just se hullu, kuka mieluummin tekee 100 tuntia viikossa töitä itselleen, kuin 40 tuntia jollekkin muulle. En tiedä sitten, että onko mulla vaan liian pahoja auktoriteettiongelmia olla jollekkin muulle töissä, mutta nautin niin jumalattoman paljon siitä, että saan itse määrätä kaiken. Mulla on ihan perhosia välillä vatsassa, kun teen töitä. Eikä se vielä kertakaan ole ollut ripulia.

sen jälkeen kun löysin sen, että mitä haluan tehdä, missä olen hyvä ja miten sen haluan tehdä, on itseluottamukseni noussut huimasti. Jokaisella on varmasti omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja mielestäni jokaisen pitäisi keskittyä nimenomaan niihin vahvuuksiinsa. Heikkouksiaan totta kai kannattaa myös hioa, mutta ei antaa 100% keskittymistään kuitenkaan niille. Ja kun on hyvin todennäköistä, että vaikka kuinka hioisit huonoja puoliasi, et ikinä saa niitä kuin keskivertotasolle. Siinä missä voit hioa vahvat puolesi ylivoimaisiksi.

Kaikki, mikä on tehty sydämella, on voittamatonta. Kaikki, mikä lähtee puhtaasti sielusta ja sielun palosta, ei taatusti ole tyhmää. Tee just sitä mitä haluat ja nauti elämästä.

*Sisältää affiliate-linkkejä

Vaatteet

Farkut: *HOB

Paita: *Junkyard

Farkkutakki: *HOB

Kengät: Primark

(HOB: koodilla SMMR16 kaikki tuotteet -15%)